Sarjiksia!

Materian välttely ja turhan roinan keräämättömyys kuuluu nykyiseen elämänfilosofiaani oleellisena osana. Tämä on hieman häirinnyt sarjakuvaharrastustani koska en halunnut fyysisiä sarjiksia hyllyyni. En ole paras ihminen luopumaan kerran kerääntyneestä materiasta joten helpompi on pitää materiaton elämä kuosissa kun materiaa ei edes haali. Onneksi digitaalisuus ulottuu nykyään sarjojen ja elokuvien lisäksi myös sarjakuviin. .cbr-tiedostomuodossa avautuu aivan uudet maailmat fanitytölle.

Millaisia sarjakuvia olen lähiaikoina lukenut? Laidasta laitaan klassikoita ja tulevia klassikoita, hömppää ja taidetta. Syvällistä ja pinnallista. Tässä tämän hetken suosituslistaa mutta HUOMIO! jos joku alaikäinen tai herkkis tätä blogia lukee, näissä sarjakuvissa on välillä seksiä ja raakaa väkivaltaa joten kannattaa tarkistaa ikäsuositukset. Sarjiksissa nimittäin on sellaiset, toisin kuin romaaneissa joissa niissäkin on seksiä ja raakaa väkivaltaa mutta vähemmän graafisessa muodossa.

The Walking Dead
Jos olet katsonut sarjaa ja pettynyt tai tylsistynyt sen parissa, ei huolta, sarjakuva on kaikkea muuta. En edes ymmärrä miten tälläisestä lähdemateriaalista on saatu niin huono sarja aikaiseksi. Zombeja, pohdintaa yhteiskunnasta ja mielenkiintoisia hahmoja. Upea piirrosjälki ja numeroita jo yli sata koska Kävelevät Kuolleet ovat ilmestyneet jo useita vuosia. Tätä ei kannata missata!

Chew
Kannibaalipoliiseja ja suolenpätkiä. Aivan loistavan kieroutunutta meininkiä, sarja alkanut pari vuotta sitten. Piirrosjälki on mahtavaa, dialogi on mahtavaa, juoni on kahjointa mitä olen pitkiin aikoihin lukenut.

Nyky-Marvel
Uudet Marvelit ovat jotain melkoisen erilaista kuin mitä muistelin vuosia sitten kiltahuoneella Hämähäkkimiehestä lukeneeni. Monet uudet kirjoittajat ja taiteilijat ottavat kantaa maailman nykytilaan, heittävät läppää ja tekevät supersankarisarjiksista artsua parhuutta. Supersankarit ovatkin moniulotteisia hahmoja joilla on modernien ihmisten ongelmia. Yllättynein olin myös siitä miten modernisti seksuaalisuuden kirjo nykysarjakuvissa esitetään. Aiheesta voi lukea lisää mm. täältä.

Kirjoittajista omia suosikkejani ovat Matt Fraction (paras Hawkeye), Kieron Gillen (Journey into Mystery, Young Avengers) ja Ed Brubaker (Kapteeni Amerikka).

Erityisesti Fractionin Hawkeye on välillä niin meta ja myös hauska, että koitan tyrkyttää sitä kelle tahansa kuka voisi olla edes etäisesti kiinnostunut. Katsokaa nyt vaikka:

Lolz

Journey into Mysterin osat #622-#645 ovat myös omia suosikkejani. Tarinaa, angstia, huumoria, brittiläisyyttä, Loki ja Thor!

Saga
Suht uudehko tulokas on myös suurella todennäköisyydellä Einsner-palkintoja kahmiva Saga, tarina kahdesta rakastavaisesta parhaaseen Romeo ja Julia ja avaruusolennot-henkeen ja heidän tyttövauvastaan. Ilahduttavan reikäpäisiä hahmoja, modernia otetta naishahmoissa ja realismia, ehkä yllättäen Saga on realistisin muille planeetoille robottien ja yksisilmäisten hyypiöiden piiriin sijoittuva tarina mitä olen pitkiin aikoihin lukenut. Jos olisin doge, sanoisin "wow, such comic, much good"

Elkää antako tämän kuvan hämätä, Saga on myös täynnä seksiä ja väkivaltaa

http://walkingdead.wikia.com/wiki/File:Walking_Dead_comic_picture.jpg
http://www.horror-movies.ca/2013/08/chew-tv-adaptation-of-cannibal-cop-graphic-novel-coming-soon/
http://whatculture.com/comics/hawkeye-volume-1-my-life-as-a-weapon-review-matt-fraction.php
http://toobusythinkingboutcomics.blogspot.co.uk/2013/03/an-interview-with-kieron-gillen-on-kid.html
http://retcon-punch.com/2013/04/12/saga-12/

Sidewaves - sivuaallokollinen keikkoja

Tämä postaus oli unohtunut luonnosarkistoon mutta valitettavasti se muuttui ajankohtaisemmaksi kun eilen tuli tieto, että Gwarin laulaja Oderus Urungus eli Dave Brockie on mennyt kuolemaan. Ei ollut edes kovin vanha jäbä, vasta viisissäkymmenissä mutta poismenon syynä lienee elämäntavat. No, onneksi kerkesin nähdä pändin, ei tarvitse laittaa niiden pändien listoille joita en enää koskaan tule näkemään (Beatles, Led Zeppelin, Nirvana, Pink Floyd...) Mutta asiaan. Koska kyseessä on bändipostaus, kuvituksen on huonoja kuvia bändeistä soittamassa omituisissa valoissa mutta koittakaa pärjäillä.

Tänä vuonna jätimme perinteiset Soundwave-festarit väliin sillä pääesiintyjänä oli Green Day (blaah) ja Sivuaallot, eli lisäkeikat mitä monet bändit soittavat festarikeikkojen lisäksi, vaikuttivat houkuttelevimmilta. Lopulta mielenkiintoisia Sidewaveseja tulikin kolmen keikkaillan verran joista ensimmäinen oli omien suosikkieni, Baronessin ja Mastodonin keikka jonka kolmas bändi oli ranskalainen Gojira. Mastodon ja Baroness menevät progermetallin tai sludgemetallin kategoriaan kun taas Gojira oli snadisti perinteisemmän kuuloista trash/progemetallia

Baronessia en ollut tätä keikkaa ennen nähnyt, kuullut kylläkin. Todella, todella hyvä bändi. Meitsi diggaa. Myöskin live-esiintyjänä ihan kelpo vaikka tämän genren pändit eivät yleensä ihan älyttömästi esiinny tai välispiikkaa tai käytä hassuja asuja tai proppeja. Soittavat teknisesti ja taitavasti ja tuijottelevat kenkiin. Mutta Baroness oli ässä. Suosittelen.

Baroness ja vihreä valo

Mastodonin olin nähnyt aikaisemminkin, kerran Metallican lämppärinä Suomessa ja ainakin pari kertaa festareilla joten tiesin jo, että laulu ei ole yhtä hyvää kuin levyllä, mutta pändi on rautaa ja soittaa välillä "Blood and Thunderin" vikana biisinä. Ja niin soittikin! Jes!

Mastodonin laulaja muistuttaa aina vaan enemmän Hobitin kääpiöitä

Seuraavan päivänä vuorossa oli uusi kolmen setti. Näistä ette saa edes huonoja kuvia sillä kännykkäni akku kuoli ennen keikan alkamista. Kamera, missä olet? Ensimmäisenä soitt "kerää koko Guns'n'Roses" kokoelman Duff McKaganin (minulla oli jo Axl ja Slash) uusi bändi Walking Papers, joka ei herättäny positiivisia tai negatiivisia tunteita. Perus rokkia.

Seuraavaksi soitti Panteran entisen laulajan, Phil Anselmon, Down joka jaksoi ainakin keikkapaidoissaan veistellä vitsiä Down Underista. Ekan biisin aikana Phil hakkasi päätään mikrofonilla kunnes vuoti verta ja veti muutenkin hauskan ja energisen keikan vaikka suometalli ei suosikkigenreni olekkaan. Hän myös omisti biisin kuolleille muusikoille kuten Darreleille ja Gwarin delanneelle kitaristille. Nyt joukkoon voi siis liittää myös lisää Gwaria :(

Illan pääesiintyjä oli kuitenkin Alice in Chains joka kiinnosti koska ysäri on taas trendikästä, eli grungekin on saleen trendikästä ja on niillä myös hyviä biisejä. Alkuperäinen laulaja on tästäkin bändistä toki kuollut huumeisiin jo ajat sitten mutta "uusi" laulaja kuulostaa todella samalta. Alice in Chains oli hyvä, melko klassinen rock-bändi. En ehkä menisi uudestaan mutta hetkeäkään en kadu.
Plussaa tuli tälle keikalle myös paikasta, Newtownin Enmore Theatre on paras keikkapaikka koska siellä on viettävä lattia joten tälläinen hukkapätkäkin näkee kaiken ilman kahdenkymmenen sentin korkoja.

Viimeisen illan keikalla bändejä oli tarjolla neljä kappaletta. Ensimmäisenä soitti Black Dahlia Murder, oikein kelpo kuolonmetallibändi. En osaa sanoa tästä muuta kuin että daaliat eivät ole leikkokukkina kovin kestäviä joten niiden murhaaminen ei vaadi kauaa.

Seuraava bändi oli entinen true norske black metal, nykyinen vähän vähemmän true Satyricon. Ilahduttavaa oli, että bändillä oli aavistus pingviinimaskia, vähemmän ilahduttavaa oli, että biiseistä puuttui tarttumapinta ja keikka ei tehnyt massiivista vaikutusta.

Norjasta siirryttiin Ruotsiin Amon Amarthin myötä. Tämäkään ei ollut uusi tuttavuus, olen nähnyt poppoon jo pari kertaa Suomessa. Kuten kaikissa parhaissa ruotsalaisbändeissä, tässäkin soittaa heppu nimeltä Olavi, toki mukana on myös kaksi Johania, yksi Fredrik ja Ted eikä yhtään Sveniä! Amon Amarth on trendiaallon harjalla sillä uusin levy on Loki-teemainen edellisten ollessa Sutrur, Thor ja Odin-teemaisia. Viikinkimetalli FTW!

Tukka heiluu

Viimeisimpä olikin vuorossa se Gwar. Bändin idea on/oli pukeutua hirviöksi jo enne Lordia ja yleensä joka keikalla ruiskitaan enemmän tekoverta yleisöön kuin järjestyssäännöt sallivat. Itse olimme suth takana mutta hieman tuli punaista hittiä silti. Gwar aiheutti pahennusta muun muassa leikkaamalla pään ihanaiselta pääministeriltämme Tonyltä, leikkaamalla kuningattaren kahtia ja teurastamalla jonkun random-monsteri/alienin pala palalta. Musapuoli oli kaikista kuulluista bändeistä kevyintä, metallin sijaan enemmänkin skeittipunkkia.

Guuglettakaa parempia kuvia Gwarista, se on ihan visuaalisesti näyttävä

Minifestarit oli oikein onnistunut konsepti, eikä tarvinnut hengata samassa ilmatilassa Green Day-fanien kanssa. Kolmen aika erilaisen keikan katsojat olivat myös aika erilaisia. Progemetallia kuuntelevat hipsterit ja vanhat, melko normaalin näköiset miehet. Alice in Chainssia ja Downia kuuntelevat pumpatut äijät ja muutama grungetytsä. Amon Amarthia ja Gwaria kuuntelevat viikinkimetallistimiehet ja goottitytöt sekä punkheebot jotka kaivatuvat esiin jostain koloista aina tämän tyyppisille keikoille. Huomasimme myös, että ensimmäisellä keikalla edessämme seissyt farkkuliivinen hevizombie käytti mukavasti omenalle tuoksuvaa shampoota joka ei enää kahtena muuna päivänä valitettavasti tuoksunut vaikka heppu kävikin kaikki kolme samaa keikkaa kanssamme katsastamassa.

Patsaita kuvavarastojen syövereistä

Huuh, marraskuu humahti ohi huimaa vauhtia. Yliopistolla oli lukuvuoden lopun kiireet eli tenttien korjaamista ja kaiken näköisiä presiksiä tutkimuksesta sekalaiselle yleisölle. Olen siis viettänyt päivät joko tutkimussuunnitelmaa tai sen selittäviä kalvoja fiilaillen ja uudelleenkirjoittaen tai sitten tihrustanut opiskeilijoiden epäselvää käsialaa ja toivonut, että edes joku tietäisi vastauksia helppoihin kysymyksiin. Ei tarvitse olla mikään Sherlock mutta kun olisi edes yksi Watson...

Mutta ennenkuin selostan lähiaikojen tapahtumia, palataan kännykän uumenissa kalastetuista valokuvissa vielä noin kuukauden takaisiin tunnelmiin, nimittäin tämänvuotisen Scuptures By the Sea-veistosnäyttelyn antimiini. Siellä oli taas patsas poikineen näytteillä. Mielestäni viime vuonna osa patsaista oli oivaltavammin käyttänyt kalliota ja muita luonnonmuodostelmia hyväkseen mutta tänä vuonna pari teosta oli sen verran hienoja, että tasoissa mennään viime vuoden kanssa.

Tässä siis pläjäys valittuja teoksia joiden valokuvat olivat myös onnistuneehkoja. Ah, kamera, valtakunta kamerasta...

Koirat oli ihan pleksit

Ui lippujen välissä! 

Ituhippejä? 

Kristallipallo ennustaa tuulta ja pilviä 

Australia!

X marks the spot

Tää oli mun suosikki: Cheshire Cat

Ei ollu nimeltään Stairway to Heaven

Vähä tuuli. Ja taustalla hieno moderni kuutio. 

Tää oli kaikista friikein teos

Australian kansallisepäkengät

Uudet!

Australialaiset rakastavat släbäreitä palavasti. Niin palavasti, että monet kuvittelevat niiden olevan sopivat kengät myös muualle kuin rannalle ja roskien vientiin, esimerkiksi yökerhoon tai töihin. Jenkkituristin erottaa siitä, että sillä on valkoiset lenkkarit jalassa muuten siistien vaatteiden kanssa ja aussin siitä, että sillä on aina thongssit jalassa ja varpaat kenkävalinnan myötä verille potkitut ja kynnet mustat. Släbäreiden paikallinen nimi on siis "thongs", jota ei pidä sekoittaa naisten minimaaliseen alushousumalliin. Jotta homma olisi mahdollisimman loogista, kukaan muu, edes kiiwit eivät tätä termiä käytä vaan kaikille muille anglosakseille släbärit ovat onomatopoeettisesti flipflopsit tai slipperssit.

Täkäläinen pukeutuminen on muutenkin aika rentoa ja sunnuntaisin suorastaan kuuluu hengata joogahousuissa yli puolenpäivän, vaikka ei siis olisi joogasalia nähnytkään. Joogapantsujen merkin kuitenkin kuuluu olla trendikäs ja ylihintainen Lululemon kun taas thongsseja on kaikilla itseäänkunnioittavilla surffimerkeillä ja tietenkin täältä löytyy myös Havaianaksia, tuota brasilian lahjaa kenkämaailmalle.

Jouduin itse ikäväkseni heittämään hyvästit minua jo melkein kahdeksan vuotta palvelleille Havaianaksilleni jotka ovat mysteerisesti kadonneet taivaan tuuliin ja shoppaamaan uudet "hammyt" niin kuin kenkäkaupan hippi niitä kutsui. Ostin vanhan parini aikoinaan New Yorkista West Side YMCA:n suihkua varten ja vaikka släbäreiden pinkki paisley (tai satiasikuvio niin kuin äitini sitä kutsuu) olikin jo aika heikossa hapessa, ei kenkien pohjissa ollut kovin pahaa kulumaa. Brasilialaiset vaatteet ja kengät on tehty kestämään! Harmi, että brasiliaanot eivät osaa exporttaa esimerkiksi Osklenia tai muita sikäläisiä merkkejä kovin tehokkaasti.

Soundwave 2013!

Viime vuoden Soundwavessa katsastimme ensimmäistä kertaa Sydney heviskeneä (ja rock ja punk). Bändeistä parhaimmin mieleen jäivät Watain, wanha kunnon Mastodon ja pääesiintyjä SOAD. Positiivisin yllättäjä oli Zakk Wylden Black Label Society. Hyvin ja ihkuin oli toki Turisas koska Turisas on aina hyvä ja energinen ja koska bändi soittaa taistelumetallia. Ja on ne tietty myös suomalaisia, aina pitää vetää kotimaahan päin.

Meitsi ja kyltti josta tietää varmasti missä on

Tänä vuonna suomalaisedustus oli nollissa mutta ruotsalaiset olivat tälläkin kertaa edustamassa pohjoosta. Pohjoismaiseksi laskettakoon tällä kertaa myös Lars Ulrich kun ei oikein norskibändejäkään ollut eksynyt tällä kertaa paikalle Olympic Parkkiin. 

Ensimmäisenä vuorossa oli kuitenkin Red Fang. Ehdimme juuri ja juuri sisään ja kuulimme viimeisen vartin verran biisejä. Hyvää jenkkikamaa ja näillä on pari todella hauskaa videota. Guuglettakaa vaikka. 

Red Fang, partahipsterisetiä

Fed Fangin jälkeen meidän oli tarkoitus mennä katsomaan Dragonforcea mutta koska olimme sen nähneet jo kertaalleen Tavastialla, jäimmekin saman teltan liepeille katsastelemaan bändipaitoja ja hetken aikaa Chris Jerichon Fozzy-nimistä bändiä. Jerichon saattavat tietää vapaapainia seuraavat ja bändin tuskin tietävät ketään. Fozzy oli vähän linjatonta jenkkirockmetallia mutta ihan viihdyttävää. Paitakojulta tarttui sen sijaan mukaan pari Red Fangin paitaa.

Fozzy 

Rumia Metallica-paitoja ja noloja blink 182 paitoja tyrkyllä

Fozzyn jälkeen vuorossa oli Anthrax. Anthrax oli ensimmäinen niistä bändeistä mitä vaivasi ns. Soundwave 2013 kirous: rumpali ei ollut bändin oikea rumpali vaan tuuraaja. Blink 182:sen rumpali pelkää lentämistä, Slayerin rumpali (soon Dave Lombardo, jos ette tiedä) ei tullut paikalle rahasotkujen vuoksi ja Anhraxin rumpali oli teillä tietämättömillä. Kitaristejakin puuttuu kuin Jeff Hanneman ei ole parantunut hämähäkin puremastaan ja Anthraxin kitaristi oli lopettanut bändissä mutta rumpaleista oli tällä kertaa isompi pula. Onneksi tuuraajat olivat ehtineet selkeästi harjoitella sillä en huomannu pahoja mogia.

Feistareiden tyylikkäimmät paidat (ja reppu)

Bonuksena omien hittiensä lisäksi Anthrax soitti myös paikallisbändi AC/DC:n T.N.T:n ja villitsi yleisöä. Anthrax voisi soittaa hittejä vaikka kuinka pitkään mutta tällä kertaa aikaa ei ollut kuin 45 minuuttia. Ian Scottin parta alkaa olla liian pitkä ollakseen järkevä mutta hyvin sedät jaksoivat.

Pernaruttoa lavalla

Anhraxin jälkeen suuntasimme saman lavan toiselle puolelle. Siellä Mike Patton viritteli jo Tomahawk-bändinsä syntikoita ja vitsaili siitä, että heillä oli sentään alkuperäinen rumpali tallella. Tomahawk on niitä Pattonin bändejä mitkä ovat hyviä. Jotkun niistä eivät ole (italialaiset leffabiisit orkesterin kanssa) mutta tämä kuulostaa eniten Faith No Morelta eli siis hyvältä. Pattonilla oli taas sama maaninen virne kuin aina.

Välillä satoi kaatamalla

Välillä paistoi

Tomahawking jälkeen kävelimme pikkulavan ohi ja kuulimme jonku etäisesti James Maynard Keenanin kuuloisen laulajan. Se osoittautukin herraksi itsekseen ja kyseessä oli toinen hänen Soundwavessa esiintyvistä bändeistään Pusciferiksi. Se toinen oli Perfect Circle joka jäi mielenkiintoisempien esitysten alle. Puscifer oli mielestäni positiivinen yllätys ja J.M. höpötteli myös vapautuneesti nahkatakin kuumuudesta ja tanssi omaan omituiseen tyyliinsä.

James Maynard Keenan ilman työkaluja

Seuraavana oli vuorossa valtaisan alueen läpi ramppaamista kohti ns. ysärilavaa jossa soitti sellaisia laatubändejä kuin jo aiemmin mainittu blink 182, Sum 41, myöhemmin illalla Paramore ja Offspring ja meidän aikaamme Cypress Hill. Ihan viihdyttävä keikka vaikka soittivatkin lopuksi jotain tyhmiä uusia biisejä. Ysärilavalla piti myös soittaa Garbagen jonka olisin nostalgian vuoksi mielelläni nähnyt mutta tyhmät tulvat Queenslandissa olivat estäneet kamojen roudauksen paikalle. Koska ilmeisesti muiden kamojen lainaamista ei voi sietää, päätti Shirley kaiffareineen jättää koko keikan väliin. Vaikka sopivasti satoi vettäkin hieman. Höh.

Insane in the brain!

Garbage peruttu 

Välillä piti safkailla festarivohveleita maailman hitaimman vohvelitytsän kojusta. Alkoholin suhteen festareilla oli oveluutta mukana sillä kaikki olut ja siideri ja limudrinkit olivat vain 3.5 prosenttisia eli juopuakseen niitä täytyy aussiblinkfanin kiskoa olan takaa ja vieläkin enemmän. Hinta oli myös melko kova mutta tällä kertaa jonoja ei ollut läheskään niin paljon kuin viime vuonna. Ilmeisesti jakelupisteitä oli enemmän tai ne oli sijoitettu fiksummin mutta mihinkään ei tarvinnut tällä kertaa jonottaa vaikka jengiäkin oli enemmän kuin aiemmin.

Vohvelia ja jätskiä joka sulaa nopeasti kuumuudessa

Cypress Hillin jälkeen vuorossa oli koko festarin hauskin bändi, Ghost. Kyseessä on raikkaiden sveduliinien okkulttirokkia soittava poppoo jonka soittajat, Nameless Ghoulssit, pukeutuvat mustiin naamareihin ja laulaja, Papa Emeritus II on paaviasuinen luurankojäbä. Ehdottomasti koko festareiden positiivisin yllätys sillä en osannut etukäteen yhdistää bändiä mihinkään mitä Klasu on Spotifystä täällä soittanut. Jos sattuvat Suomeen niin heti kipin kapin katsomaan.

Papa Emeritus II ja Nameless Ghouls

Kaikkee ne ruottalaaset keksii

Nokkelimmat ovatkin saattaneet jo arvata, että tämän vuoden pääesiintyjä oli Metallica. Mielestäni Lärssi ja kumppanit vetivät tällä kertaa paljon paremmin kuin muutama vuosi sitten Hartwall-areenalla ja shou oli hieno. Tulta ja räjähdyksiä ja bassosooloja Orionin muodossa kun Trujillo on soittanut bändissä jo kymmenen vuotta. Vastahan se otettiin messiin ihan hetki sitten ja dokkarissa pillitettiin kun on niin rankkaa olla sikarikas rokkitähti. Tunnen itseni aina vanhaksi kun huomaan, että moni asia mikä tuntui tapahtuneen ihan vasta onkin tapahtunut jo vuosia ja taas vuosia sitten.

No vanhoja olivat Metallicankin sedät mutta jaksoivat hyvin heilua. Itse olin kyllä maanataina ihan rättiväsynyt koko päivän ulkoilusta ja seisomisesta eli ei se vanhuus tule vain bändeille. Mutta, kaikesta huolimatta, ensi vuonna uudestaan!

Metallican introbiisi, Morriconen Extacy of Gold

Muutamahko ihminen oli saapunut paikalle katsastamaan Metallican

Nää festarikuvat on aina ihan parhaita. Guuglatkaa jos ette tiedä miltä ne näyttää

Uuden Etelä-Walesin viinejä

Viime perjantaina Hyde-parkissa oli viininmaistelumessut Uuden Etelä-Walesin (ja vähän Canberran) viineistä. Siellä sai viinilippuja vastaan maistella jos jonkinlaisia viinejä pikku teltoista, joita tilat olivat pystyttäneet. Viime vuonna saman tapahtuman aikoihin olimme vielä köyhiä ja työttömiä emmekä käyneet maistelemassa mitään mutta tänä vuonna otimme ruotsalaiset messiin ja kohti viinitelttoja kävi tie.

Tyhjät viinilippulaput, kaikki maisteltu

Suurin osa viineistä vaikutti olevan Hunter Valleystä ja joukossa oli pari tuttuakin tilaa missä olemme aiemmin käyneet. Hunter Valleyn lisäksi tiloja oli ainakin Orangesta, Mudgeesta, Canberrasta ja monesta pikku paikasta Sydneystä pohjoiseen.

Hunter Valley edustaa

Viinit olivat hyviä ja niitä sai ovelasti vähän vielä lisää maisteltavaksi jos hankki putelin jemmaan. En ole ihan varma antaisivatko Suomen alkoholilait järjestää vastaavaa tapahtumaa sillä viiniä sai juoda missä halusi alueen sisäpuolella ja viiniä sai ostaa suoraan teltoista rahaa tai luottokorttitietoja vastaan. Hyde Park taitaa tosin olla normaalisti alkoholiton alue ja väärässä paikassa juomisesta voi saada monen sadan dollarin sakot. Demarismista ei pääse eroon edes pallon väärällä puolella.

Nom nom, vinkkua

Blingiskumppateltta

Tälläisissä porvaritapahtumissa kivaa on myös safkan taso. Saimme "festarihampparit" kojusta jossa oli kaupan kahden todella hyvän raflan, Porteñon ja Bodegan posselta. Pulled pork ja waguy brisket toimivat hyvin valtaisan viinivalikoiman kanssa. 

Brisket eli naudan rintapala

Viinimessuista jäi käteen pari pulloa hyvää viiniä ja hinku lähteä katsastamaan Mudgeen ja Orangen seutu. Seuraava viinimesta mikä täältä päin tulee katsastettua taitaa kuitenkin olla Tasmania, tuo junttien ja tuholaisten saari kaukana kylmässä etelässä. 

Kirjoja suomeksi

Sydneyn Suomi-piirien kautta olen tutustunut mukaviin ihmisiin kuten suomalaisiin surffaajiin, Manlyssä asuviin pariskuntiin ja suomalaista kirjallisuuttaa harrastavaan Hannaan. Hanna lainasikin minulle vinon pinon uudehkoa suomalaista kirjallisuutta ja tässä pientä pohdistaa ensimmäisestä erästä.

Sekalaista suomeksi

Sydänraja - Maritta Lintunen
Ilmeisesti nuoret suomalaiset naiskirjailijat ovat innostuneet lähimenneisyyden sodista kuten talvi-jatko-ja lapin sodasta. Tässä kirjassa sivuttiin talvi -ja jatkosotia mutta enemmän kyse oli sekopäisestä päähenkilöstä Ronjasta ja hänen kieroutuneesta suhteestaan sodassa kuolleeseen isosetäänsä. En oikein pitänyt kirjata. Kirjailijan kieli oli sujuvaa ja vaihtuvat kertojahahmot olivat mielenkiintoisia mutta muut henkilöhahmot paitsi sotilas-Otto ja hänen isänsä olivat todella epäuskottavan oloisia, toimivat kummallisesti ja kirjassa ei oikein lopulta keskitytty mihinkään kunnolla.

Tanssinopettajan paluu - Henning Mankell
En ollut aikaisemmin lukenut mitään Mankellia joten Tanssinopettajan paluu oli positiivinen yllätys kirjallisilta ansioiltaan esimerkiksi Stieg Larssoniin verrattuna. Myös muissa ruotsidekkareissa on ollut joko urpo juoni tai huono käännös mutta joku niissä on tökkinyt. Mankell sörkkii ruotsin natsimenneisyyttä, mikä on aina hauskaa. Tässä kirjassa ei seikkaillut Mankellin vakisankari Kurt Wallander vaan peruspoliisiksi hämmästyttävän fiksu tai vain superonnekas Stefan Lindmann.

3096 päivää - Natascha Kampusch -
Tämä kirja löyty kämpiltämme lojumasta Mankellin ohella. Oletin sen olevan sosiaalipornoa ja sitähän se vähän olikin. Positiivinen yllätys oli se, miten hyvin kirja oli kirjoitettu olosuhteet huomioon ottaen. Joko paikalla oli haamukirjoittaja tai sitten kellarissakin elämällä voi oppia ihan hyväksi kirjoittajaksi. Paremmin samasta teemasta on tosin kirjoitettu Emma Donoghuen fiktioteos Room, jonka luimme joskus muinoin lukupiirissä.

Kung Po - Anu Silfverberg
Pakko sanoa, että minulla oli melkoiset ennakkoasenteet Anu Silfverbergin kirjoituksia kohtaan kun olen yleensä aina täysin eri mieltä hänen Nyt-liitteen kolumniensa kanssa. Tässäkin kirjassa oli kummallista maahamuuttajapaatosta isketty mukaan ja se olikin kirjan heikoin lenkki. Oikeasti kirjassa oli kyse Reiman ja Reetan (kamalat nimet) erosta mutta mukaan oli isketty niin somalimaahamuuttajia kuin hippityttöjäkin, jotka olivat kirjan päähenkilöihin verrattuna epäuskottavan olosia ja jäivät huterasti pohjustetuiksi. Jos kirja olisi jätetty erokuvaukseksi, olisi se toiminut hyvin myös kaksijakoisen kertojansa kanssa mutta nyt siinä oli hömelön oloista rönsyilyä.

Kätilö - Katja Kettu
Lisää Hesarin kolumnistien kirjoja, tällä kertaa siitä Lapin sodasta. Nimettömäksi jäänyt kertojakätilö sekoaa saksalaiseen sotilaaseen ja koska on kyseessä suomalainen kirjallisuus niin ei siinä ainakaan hyvin voi käydä. Tässä kirjassa kieli oli merkittävässä osassa ja näin etelän asukkiin Lapin murteen oloinen dialogi ja kuvaus menee läpi ihan aidosta. Joku lappalainen voi tosin olla eri meiltä. Se taas mistä en pitänyt oli vähän turhankin inhorealistinen kuvaus hajuista, ihmisistä, väkivallasta.. Jos Puhdistus oli mielestäsi rankka, jätä tämä väliin. SE on ihan höyhenen kevyttä kamaa Kätilöön verrattuna. Lapin sodan kuvauksena mielenkiintoinen kirja mutta en myöskään oikeastaan pitänyt päähenkilöistä joten heidän kohtalonsa ei ollut kovinkaan liikuttava.

Syvä pää - Eeva Rohas
Tässäkin kirjassa joku tökki. Tarina oli mielenkiintoinen mutta henkilöhahmoihin ei päässyt kiinni. Plussaa osittaisesta Jyväskylään sijoittumisesta, miinusta samanhenkisestä kuvauksesta minkä Riikka Pulkkinen tekee paljon paremmin. Novellikokoelmasta Keltaiset tyypit luin vain pari ekaa novellia, enkä niistäkään kauheasti innostunut. Kurjuudessa piehtarointia.

Aurinkosirkuksen ötökät

Shelma aina väittää, että melkein karkasi sirkuksen matkaan nuorempana. Tiedä todellisuudesta, mutta intohimoisempaa Cirque du Soleil-fania saa hakea (sirkus)kissojen ja koirien kanssa. Lauantaina myös Chris pääsi yllätysnäkemään kanukkisirkustelijat ensimmäistä kertaa kun olivat kerta täällä kiertueella Ovo-esityksen kanssa.

Ennen shouta kävimme uudessa lempparipaikassamme, Stuffed Beaverissa. Majava sijaitsee täällä melko lähellä, Bondi Roadilla, ja sieltä saa hervottoman epäterveellistä kanadalaista ruokaa. Paikan bravuuri on poutine eli ranet juustolla ja "gravyllä" eli paikallisella ruskealla kastikkeella. On ilmeisesti quebeciläinen herkku. Hanpparitkin, jopa Bondi rd. special minkä itse tällä kertaa otin ja joka oli naammioitu tervelliseksi salaatilla, tihkuvat ihanasti rasvaa ja leivän tilalla on kanukkibriossia.

Salaatin alta paljastuu, että tarpeeksi rasvaa käyttämällä ei tarvita kastikkeita 

Omat pellet mukaan sirkukseen

Koska kaksi pelleä on vain liian vähän

Koska itse sirkusta ei saa koskaan kuvata, sillä trapetsitaiteiljat kuolevat sokaistuessaan salamasta ja tippuessaan päälleen yleisöön, en kuvannut muuta kuin teltan ulkoa päin. Ovo oli tähän mennessä näkemistäni Circue du Soleileista (aikaisemmin olen nähnyt siis yhden) parhain. Ka:ssa, minkä kävimme katsomassa Vegasissa vuuuuosia sitten, ei ollut muistaakseni ollenkaan pelle-elementtejä ja suurin osa tempuistakin oli pariakrobatiaa eli variaatiota olisi saanut olla enemmän. Ovossa sen sijaan oli ihan pätevät pellet ja akrobatia oli sekin hienoa. Nyt kiinnostaisi nähdä O eli vesinäytös. Shelma kertoi, että puolet tempuista tehdään vesitankissa! 

Sirkusteltta näytti sirkusteltalta

Sirkuskävijä ja pellet

Täysin ongelmitta ei sirkuksessa käynti tällä kertaa sujunut. Sirkuksessa ei sinänsä ollut mitään vikaa mutta joku urpo Coldplay-niminen muniinpuhaltelubändi soitti viereisellä areenalla. Ongelmia ei tietenkään tulisi siitäkään jos kaikki aussit eivät aina yksityisautoilisi kaikkialla. Koska kukaan kunnon aussi ei kuitenkaan julkista liikennettä käytä, oli tie, parkkihalli ja kaikki muutkin tiet täysin tukossa kun tuli kotiinlähdön aika. Ensin näytti siltä, että jotain saattaisi tapahtuakkin paikkoin, mutta loppujen lopuksi venailimme puolitoista tuntia autoparkin ylimässä kerroksessa, että autoletka suvaitsi liikahtaa ja pääsimme vapauteen. Syytän tästä aina ja ikuisesti Chris Martinia ja ajattelin mennä hänen vaimonsa blogiin avautumaan kärsimyksistäni. Ja se pändikin on ihan kauhea!

Karl valokuvaa

Minäkö vanha ja raihnainen? 

Karl Lagerfeld, silloin kun ei suunnittele vaatteita Chanelille, omalle mallistolleen tai mihinkään muualle, napsii myös valokuvia kavereistaan ja järkkää kuvistaan näyttelyitä. Tällä kertaa kaikille oli puettu Chanelin musta jakku päälle eri tavoin, osa normimmin ja osa luovemmin ja kaverikatraaseen kuului niin malleja, näyttelijöitä kuin muita suunnittelijoita. Stailaajan toimi Carine Roitfeld ja näyttelypaikkana himmeästi valaistu vanha venehalli Rocksissa. Näyttelyn nimi oli The Little Black Jacket, teemavaatteen mukaisesti.

Valokuvei valokuvassa

Osa kuvista oli tylsiä, osa oli kauniita ja osa oli hauskoja. Keskimäärin täytyy sanoa, että vanha setä Karl osaa kyllä kuvata ihan hyvin. Jäbä on lähestulkoon yhtä kova monitaituri kuin Bruce Dickinson ja kaupan päälle vielä vanhempi kuin taivas. Lisäksi koska Karlilla on jo tarpeeksi massia ja suklaasta tehty huone, oli näyttely myös ilmainen!

Myös Carine ja Anna Wintour olivat mukana kuvakatraassa. Carine halusi jostain syystä näyttää Cocolta ja Anna oli no, Anna.

Stailasin ittestäni mega-Chanelin

Paholainen pukeutuu mustaan Chanelin jakkuun

Lisäksi näyttelystä sai mukaansa myös ilmaiseksi neljä erilaista kuvaa julisteina. Ne päätyivät kaunistamaan kotimme korkeita, valkeita seiniä. Chanel-koti, kuten uusi kämppiksemme sanoi. Enää tarvitaan se jakku...

Elle Fanningilla on kuulemma kierot silmät mutta tässä se on ihan nätti

Kaksi tuntematonta näyttelijää hyvin stailattuna

Karl: http://s3.amazonaws.com/cmi-niche/assets/pictures/20834/content_karl.jpg?1338317367