Avalon ja Palm Beach, hienoja mestoja Sydneyssä, ei muinaisessa Albionissa

Kun vaihdoin eilen salasanat kaikkeen, törmäsin mapissa lojuviin lomakuviin muutaman kuukauden takaa. Silloin oli vielä lämmintä, kesäaika ja tupa täynnä vieraita jatkuvalla syötöllä. Nyt on semilämmintä ja talviaika, mikä meinaa sitä, että iltaisin on pimeään jo varsin varhain, eikä kukaan eksy tähän aikaan vuodesta tälle pallonpuoliskolle Toista se oli vielä hetki sitten kun toisiksi viimeisen vierassatsin kanssa piipahdimme Palm Beachillä Sydney vihonviimeisessä pohjoiskärjessä. Tästä pohjoiseen alkaakin jo Central Coast jota ei enää Sydneyhyn kuuluvaksi lasketa.

Pakkasimme kunnon aussityyliin auton katolle surffilaudat siltä varalta, että jollain pohjoisen rannoista olisi surffia ja navigoimme kohti Pimeää Puolta, eli pohjois-Sydneytä.

Hieno talo Avalonissa. Haluun! 

Hauskan, hiukan mutkittelevan road tripin jälkeen pääsimme perille postikorttimaisemiin. Palm Beachilla on aivan niemen kärjessä majakka (mutta ei postikorttimyymälää, sori Jenni) ja sen juurelta huikeaa maisemaa.

Katson autiota hiiieekkkarantaaaaa! Melkein autiota. 

Iha nättiä. 

Ensin majakalle piti kuitenkin kiivetä. Vaihtoehtoina Salakuljettajan Polku tai normi, tylsä tie. Ei liene vaikeaa arvata kumpi oli hauskempi kiivetä.

Maisemat olivat huikeita! Upea paikka ja oikeastaan todella lähellä meitä. Australia jaksaa aina yllättää toistaa hienommilla paikoilla.

Postikorttimaisema 

Toinen versio

Surffiakin löytyi paluumatkalla ja Klasun veli urheasti testasi lautani kelluvuutta mutta Avalon Beach ei ole kovin aloittelijaystävällinen. Siitä ei valitettavasti ole minulla kuvallisia todisteita.

Koiralohikäärmeleijona vartioi

Koska ilma on snadisti sateisen ja myrskyä enteilevän oloinen parin päivän helteen ja auringon paisteen jälkeen, sain flashbackkejä Japanin reissulta. Meillä oli muutama tunti kulutettavana viimeisenä päivänä Nahassa, Okinawan suurimmassa kaupungissa ennen lentoa Osakan kautta takaisin Australiaan. Koska emme keksineet mitään tähdellistä tekemistä, kävimme vain kävelemässä ympäri Nahan asuinaluetta ja räpsin mahdollisimman monta kuvaa Okinawan katoista, tarkemmin ottaen pahoja henkiä häätävistä koiralohikäärmeleijonista, shishoista, joita oli PALJON! Mikään itseään kunnioittava katto ei ota vastaan pahoja henkiä vaan on varustatunut kahdella eliöllä. Toisella on aina suu kiinni sillä se pitää hyvät henget sisällä talossa ja toisella ammollaan, pahoja henkiä karkoittakseen. 

Tiesittekö, että Okinawa oli ennen Japaniin liittämistä oma keisarikuntansa, Ruykuy? 

Jos ette tienneet edellistä, ette varmaan tienneet, että okinawalaisilla oli myös oma kielensä jota harva enää puhuu.

Okinawan saarilla elää maailman vanhimpia ihmisiä, varmaan koska pahat henget pysyvät poissa.

Tai koska siellä syödään vain kalaa ja levää eikä mitään epäterveellisyyksiä. 

Tai syödään siellä sikaa myös kaikissa muodoissa ja jätskiä koska amerikkalainen varuskunta.  

Tässä mennään jo överiksi. Mihin tuo kolmas koiraleijona auttaa? 

Pari kunnollista ja pari hömelöä versiota. 

Kattotiilien ei tarvitse olla ankeita ja ilmeisesti nämä ovat myös taifuuninkestäviä koska ovat vielä paikallaan.

Kaksitasolla silmukoita

Sain Klasulta viime jouluna joululahjaksi epämateriaa, elämyksen. Elämys oli ilma-akrobatia lento Tiger Moth-kaksitasolentokoneella! Jostain syystä en kerinnyt lentämään lentoa viime kesänä ja sitten tuli tuulista ja talvi joten päätin lykkää lentoa seuraavaan kesään. No, sitten tuli huonoa säätä, puskapaloa ja kaikkea muuta mutta vihdoin ja viimein sain kuin sainkin sekä järkevän ajan, että hyvän sään lennolle joten suuntasimme vuokra-auton nokan kohti Camdenin harrastelijalentokenttää ja kohti Tiikeriyökköstä!

Tollasella rotiskolla ilmaan? Ou mai gaad!!!

De Havilland Chipmunk, ens kerralla tämä?

Ensimmäinen ajatukseni kun näin pienen ja epävakaan näköisen kaksitason oli: "Ei ikinä toi kottero tuu lentämään mihinkään!"

Lentomestan akrobatialennosto koostui aidoista 30- 40 -ja 50 luvun RAF:n lentokoneista joita on pidetty ilmeisen hyvässä kunnossa. Tiger Motheja ja Chipmunkkeja on käytetty paljon lento-opetukseen ja koska RAF ja Britannia niin myös Aussit ovat opetelleet näillä lentämään. Tätä mallia ei käytetty sotimiseen, variaatioita kylläkin.

Kauhulla katsoin kun jonkun toisen hupilentäjän kone ei meinannu lähteä käyntiin vaikka apujäbä kuinka yritti saada potkuria käsin(!!) käyntiin. Viimein moottori hurahti käytiin ja toinen Tiikeriyökkönen rullasi kiitoradalle eli nurmikentälle.

Kauhusta kankeana! 

Vaikka olin snadisti kauhuissani ja kuolemanpelko hiipi vatsasta pitkin selkärankaa kohti aivoja, niin vain löysin itseni istumasta 40-luvulla rakennetussa koneessa venäläis-australialaisen pilotin startatessa moottoreita. 

Toisen maailmansodan lentäjä-ässä

Missä on punainen paroni?!

Koska kyseessä oli aerobatialento, testasi pilotti ensin kykyäni hanskata g-voimia parilla perus käännöksellä. Koska kaksi geetä tai kolmekaan geetä ei aiheuttanut laattarefleksiä, tehtiin koneella koko setti, eli kaikki kikat!

Pilotti kertoi ensin mitä kikkoja tullaan tekemään. Sen jälkeen tehtiin yksi kikka kerrallaan ja tsekkailtiin joko laatta lentää. Koska kevyt aamupalani pysyi sisällä ja olo oli hyvä, heitettiin kaikki kieputtimet putkeen joka päätettiin spinnaamalla korkealta vähemmän korkealle.

Tälläistä alussa

...tälläistä seuraavaksi... 

...jotain tämän tyyppistä kikkailua siinä välissä...

... ja tähän lopetettiin kieppuminen

Spinnaamisen jälkeen alkoi tuntua siltä, että jotain geevoimia tässä on koettu ja olikin jo aika palata takaisin kentälle. Aikaa oli sopivasti, temppuja oli hyvä määrä ja tämä oli miljuunasti mitään vuoristorataa parempi kieputin.

Laskeutuminen. Kieputus ohi. 

En ehkä heti lopeta päivätöitä (eiku, teinki sen jo) ja ala lentäjä-ässäksi sillä lopussa oli vähän hassu olo mutta lento oli todella mahtava kokemus ja pärjäsin paremmin kuin kuvittelin. Yleensä en kestä vuoristoratoja tai mitään kieputtimia kovinkaan hyvin mutta nyt kovinkaan geevoima ei tuntunut pahalta ja kuolemanpelkokin hälveni kun kone pysyikin nätisti ilmassa kaikista odotuksistani huolimatta.

Laskuvarjolla en kyllä ikinä hyppää!

Muut kuin valokuvat
http://www.aircraftrecognition.co.uk/barrel_roll.html
http://apstraining.com/blog/2003/10/12/role-of-aerobatics-in-emergency-maneuver-training/
Vanhoja piirroksia toisesta maailmansodasta, lähteitä ei ole

Hanget korkeat nietokset

Tänään on virallisesti kevään ensimmäinen päivä ja lämpötila on viimeiset viikot huidellut kahdenkymmenen paremmalla puolella. Tuntuu silti oudolta lähteä ulos paitasillaan, ilman nahkatakkia mutta uskottava on, kesä on kohta täällä!

Vielä absurdimmaksi olo muuttuu kun vertaa sitä parin viikon takaiseen hiihtoreissuun Snowy Mountainseille. Täällä on teepaitakeli mutta toissasunnuntaina tuiskutti lunta niin, että näkyvyys oli kaksi metriä! Parasta Australian lumessa on se, että se on tiukasti rajattu vuorille, eikä pääse sieltä karkaamaan ihmisten ilmoille.

Viime vuonna laskimme Perisher-vuoren rinteitä, tänä vuonna oli vuorossa se toinen vuori, Thredbo. Thredbo on siitä kivompi, että majoittua voi ihan sen juuressa ja rinteeseen voi majapaikasta kävellä. Thredbon alppikylä taitaa olla kesäisin aika kuollut mutta nyt se oli vielä täynnä elämää ja väkeä oli kuin merinolammaspipoa. Edulliseksi ei laskeminen täällä tule mutta jaoimme kustannuksia Klasun duunikaverin Kostjan ja tämän vaimon Annan kanssa.

Koska vedenpitävä kamerani oli unohtunut matkasta, eikä mitään takuuta sen toimivuudesta olisikaan ollut, ei lauantailta ole lainkaan kuvia, sillä ajattelimme, että lunta tulee niskaan ja kamera kärsii. No, päivä olikin mitä kaunein ja aurinkoisin ja laskimme monta tuntia auringonpaisteessa. Thredbo on vähän Perisheriä korkeampi joten jokainen mäki alkoi pakottaa reisiin kun tottumattomana laski mutta hauskaa oli. Lumi oli ihan ookoo, vähän kyllä jo iltapäivästä suosituimmilla reiteillä alarinteessä alkoi nurtsi paistaa paikoitellen mutta ihan hyvä silti.

Illalla kävimme testaamassa paikallisen brasilialaisen grillimestan sillä brasilialainen grilliruoka ja alppikylät sopivat yhteen kuin...öö.. no vaikka chilit fondueen eli ihan hyvin. Koska olimme alppitunnelmissa, oli testattava ainakin yksi sivunmittaisen schnapsilistan antimista. Hyvää oli.

Sini-punainen schnapps

Seuraava päivä valkeni ja nimenomaan valkeni sillä lunta oli tullut yön aikana lisää ja sitä tuiskutti edelleenkin. Olimme keksineet, että otamme hiihtohissin vuoren päälle ja safkaamme aamupalat ennen ensimmäistä laskua huipuilla. Idea oli mainio mutta jossain vaiheessa vuorta huomasimme, että huipulla tuulee ja kovaa. No, pääsimme joten kuten hissistä pois ja ravintolaan sisään ja toivoimme, että sää vähän selkenisi. Näkyvyys ulos oli olematon.

Näkyvyys nolla. Tuossa edessä pitäisi näkyä hiihtohissiä. 

Aamupalan kadottua parempiin suihin otimme itseämme niskasta kiinni ja suuntasimme tuiskuun. Ainut ikävä puoli tässä oli se, että muistin ensimmäisen pätkän tästä mäestä ja se oli melkoisen jyrkkä mutta vain nössöt ottavat hiihtohissin alas joten se oli menoa.

Mitä alemmas rinnettä meni, sitä enemmän alkoi taas näkyä ja loppumatka olikin ihan hauskaa. Päätimme, että emme mene enää siihen rinteeseen ja kohta hiihtohissi pistettiinkin sulki kun tuulta alkoi olla liikaa.

Puolessa matkaa näkikin jo jotain

Vaihdoimme vähän matalampaan rinteeseen mutta näkyvyys huipulla ei varsinaisesti parantunut. Kerran eksyimme reitille missä oli pujotteluskabat meneillään ja toisen kerran menimme ohi käännöksestä mihin olimme tähdänneet. Sunnuntain laskut olivat näin ollen vähän lyhemmät kuin lauantaina mutta lumi oli vastasatanutta ja parempaa ja jostain syystä väkeäkin oli vähän vähemmän. Eivät nössöt ole laskeneet miinus kolmessakymmenessä susia suksilla potkien niin kuin kunnon suomalaiset ja venäläiset!

Ensi vuonna Uuteen Seelantiin

Vieraita Suomesta!

Mikä voisi olla ärsyttävämpää kuin todella pitkän blogipostauksen kirjoittamisen jälkeen blogger päättää tuhota koko hela hoidon? No ehkä muutama muu asia mutta kyllä tämä jossain Top 10:ssä sijaitsee hyttysten ja huonosti käyttäytyvien lasten seurassa.

No, uudestaan, uudestaan sanoi teletappi ysikytluvulla:

Postaukset laahaavat kiireen ja laiskuuden vuoksi pari viikkoa jäljessä. Paljon on ehtinyt tapahtua sitten Tasmanian ja muuton. Ystävämme Ville ja Jenni lennähtivät lähestulkoonmaailmanympäriturneensa ensimmäiseen etappiin, eli meille. Pari ensimmäistä päivää olimme päivisin töissä mutta pääsimme esittelemään iltaisin pari suosikkipaikkaamme, The Local Taphousen ja Stuffed Beaverin. Taphouseen tulee näköjään vietyä kaikki tänne eksyvät immeiset mutta hyvä niin, se on hyvä mesta ja tuskin tavallinen turisti eksyisi Darlinghurstin perukoille olutpubeilemaan tai Bondi Roadille epäilyttävään näköiseen pikkudineriin.

Loppuviikon otimme töistä vapaaksi kunnon turisteilua varten. Aloitimme ensimmäisen vapaapäivän myöskin yhdestä suosikkipaikastamme, entisen kämppämme takakujalta löytyvästä Joe Blackista joka on suositusten ja huhujen myös yksi Sydneyn parhaista kahvinnautiskelupaikoista. En ole kovin kummoinen kahviasiantuntija, vaikka juonkin kahvia lähinnä maun vuoksi mutta kyllä JB:n kahvi on aina todella hyvää.

Ville on kahviguru. Ja sillä on aikas magee kamera myös

Jenni! 

Joe Blackista saa myös eksoottisia sifoni-ja cold drip-kahveja. Ne ovat hyvän makuisia mutta parasta on kuvauksellinen tarjoilu.

Kyllä kahvihipsterit osaa söpötarjoilun! 

Turistipäivämme jatkui lauttamatkalla Manlyyn. Oma rantamme oli mennyt täysin laguunimoodiin, ei aallon aaltoa joten vaikka Ville ja Jenni olivatkin surffauksesta kiinnostuneita, oli meri epäkiinnostunut tarjoamaan mahdollisuutta siihen. Mutta Sydneyssähän rantoja riittää ja aina voi testaa muita rantoja, kuten tässä tapauksessa Manlya. Sielläkin tosin potentiaalinen surffaus tyssäsi aallottomuuteen ja rantavahdit yrittivät säikytellä lähestyvillä blue bottleilla mutta urheat suomalaiset (kaikki muut paitsi minä) lutrasivat silti vedessä. Biitsin lisäksi tsekkasimme myös Murray´s-panimoraflan. Tarjolla oli oluita laidasta laitaan ja upeat näkymät rantaan.

Oluita valkkaamassa

Oluiden lisäksi maistelimme myös muita paikallisia herkkuja, Ben Bryn burgereita. Klasu kävi jonkin aikaa pari päivää viikosta Manlyssa töissä ja aina hehkuttaa Ben Bryn perushampparia väittäen sitä jopa Qeenstownin Fergburgerin kaltaiseksi. Aika kovat olivat väittämät ja odotukset mutta Ben Bry lunasti ne kunnialla. Hamppari oli to-del-la hyvä.

Nom nom

Rantalomailun vastapainoksi lähdimme perjantaina vuorilomailemaan eli Blue Mountainssille puskakävelemään. Katoomba ja jo siskon kanssa reissatessa hyväksi havaittu hostelli Numero 14 saivat kunnian nauttia vierailustamme jo toisen kerran. Tällä kertaa olimme samassa mökissä mutta yläkerrassa.

Ville-rukka oli napannut jonkin australialaisen pöpön ja joutui jättämään itse kävelyn väliin. Kävelyä ennen kävimme kuitenkin kunnon turistien tapaan räimimässä kuvia Three Sisters-nimisestä kiinnostavasta kivimuodostelmasta Echo Pointilla. Viime kerralla emme edes tainneet käydä tällä näköalapaikalla.

Laaksoa 

Kolme sisarusta

Kivimuodostelman edessä poseerausta

Tällä kertaa reittimme oli samantyyppinen kuin viime vierailulla. Laskeuduimme alas Leuran laaksoon ja kömmimme sieltä pois portaita jonka jälkeen kävelimme takaisin lähtöpaikkaan vuoren reunamaa pitkin. Portaat vain olivat tällä kertaa Fuber Stepsien sijaan Giant Stairway, sillä viimeksi kun yritimme tätä samaista reittiä kävellä, eli salama iskenyt Giant Stairwayn rikki. Nyt se oli kuitenkin korjattu ja pääsimme "nauttimaan" ylösnoususta.

Portaita ylös! 

Matkalla jossain

Sieniä taidekuvassa

Vesi putoilee

Aurinko laski ja vuoret alkoivat sinertää

Seuraava turisteilukohteemme oli tutun ja turvallisen vuoriston sijaan uusi, villi ja jännittävä. Ei niinkään kohteen itsensä takia, vaan sijainnin. Menimme nimittäin pällistelemään australian faunaa Featherdalen eläintarhaan joka sijaitsee kaukana lännessä, Blacktownissa. Blacktown on niin kaukana lännessä, että idän asukki ei sinne juurikaan koskaan eksy ja on Australian mittakaavassa todella villi lähiö täynnä maahanmuuttajia ja rikollisuutta eli jotain Korson ja Rastilan tapaista.

Blacktown näytti aika tavalliselta lähiöltä, mitä nyt ostarilla suurin osa rafloista myi kebaamia ja hyvää kebaamia olikin. Featherdale oli todella positiivinen tuttavuus sillä kengut ja emut hyppelivät siellä vapaina ja niitä sai ruokkia ja silitellä. Myös koalan kanssa sai poseerata vaikka syliin sitä ei saanutkaan sillä missään muualla, paitsi Queenslandissa ei saa koaloita halia. Näimme myös kaikki perinteiset eläimet dingoista käärmeisiin ja aivan valtavan suuren krokotiilin. Siitä olisi saanut laukut koko suvulle ja vielä olisi jäänyt yli. Harmi vain, että kroksa oli hankalasti piiloutunut lasin taakse eivätkä kuvat onnistuneet.

Emuja, siinä oikealla

Jenni ja kenguru

Lauma ja sen johtajauros jota kiinnostivat naaraat. Naaraita ei taas kiinnostanut. 

Pikkukengu pussissa!

Nälkäinen emu

Vuohi yritti syödä Klasun

Koala oli karhea ja mähmäinen 

Näimme myös ruman vompatin. Tämä oli eri lajia kuin söpöt vompatit

Eläimien jälkeen oli viinien vuoro. Sunnuntai kului rattoisissa ja aurinkoisissa merkeissä Hunter Valleyssä. Viinit olivat jälleen kerran erinomaisia ja mukaankin tarttui muutama pullo. Katsastimme monta tilaa missä emme olleet ennen käyneet sekä yhden vanhan tutun, Small Vinemakers Centraalin jonka valikoima on niin laaja, ettei sitä saa kerralla, eikä kahdellakaan testattua.

Viinitiloilla on aina hauskaa maisteltavaa

Viinitiloilla on aina kauniit maisemat

Viinitiloilla on aina tynnyreitä koristeena

Viinitiloilla on aina, noh, viiniä

Nyt vieraat ovat jo matkanneet kotomaahan Balin ja Kiinan kautta ja uskollinen sohvamme odottelee uusia matkalaisia. Hyvää seuraa, rusinapaahtoleipää ja majapaikka olisi tarjolla, kuka tulee seuraavaksi?