Hobitti eli Kontuun ja takaisin

Kun noin vuosi sitten matkustimme ympäri Keski-Ma.. siis Uutta-Seelantia, oli myös Kontu ehdottomasti nähtävä. Kontu sijaitsee pohjoisen saaren keskiosissa, lähellä ravihevoskasvatuksestaan ei välttämättä niin kamalan kuulua Matamatan kaupunkia. Kuvausryhmä vuokrasi maata lammasfarmarilta ja pisti pystyyn hobittikoloja. Uusi-Seelanti julisti ilmatilaan lentokiellon Sormusten herran kuvauksen ajaksi ja lampaatkin jouduttiin laitumelta vaihtamaan, sillä Uuden-Seelannin nykylampaat olivat mr. Jacksonin poppoon mielestä "liian moderneja".

Sinne...

Kyltti näyttää missä pahaiset Tukit asustelevat

Jaa, miksikö kirjoitan tästä vuoden takaisesta visiitistä vasta nyt? Kontuun mennessä piti allekirjoittaa proopuska joka kielsi kuvien julkaisun ennen kuin leffa on tullut ensi-iltaan ja nythän se vuoden vaihteen paikkeilla tuli viimein. Klasu oli varma, ettei siitä mitään seuraa vaikka postaisinkin blogin täyteen hoppelikolosia mutta itse päätin pelaa varman päälle ja odotella.

Bilbo asuu tuolla päällä 

Hobitit ovat pieniä suomalaisiin verrattuna

Kierros Konnussa oli todella mielenkiintoinen sillä oppaat kertoilivat kaikkea mahdollista elokuvan lavastajien pedanttisuudesta omituisiin kävijöihin. Satuimme myös sinne todella hyvään aikaan sillä Hobitti-elokuvan kuvaukset olivat juuri päättyneet mutta paikalla oli vielä kaikki lavasteet ja tykötarpeet eli propsit venaamassa josko jotain jouduttaisiin kuvaamaan uudestaan.

Pikkutarkkaa

Täällä asuu Samwise Gamgee eli vanha kunnon Sam

Juhlapuu

Todella pikkutarkkaa puuhaa lavastus oli sillä esimerkiksi puissa piti olla omenoiden sijaan päärynöitä koska kirjassa mainitaan joku päärynöitä hotkiva hobitti joten omenapuuhun liimattiin päärynöitä. Lisäksi Bilbon ja Frodon kämpän päällä kasvava puu oli tekopuu, sillä aito, paikalle raahattu tammi kuoli kun se kuului väärään ilmastoon. Sen sijaan juhla-aukion puu oli aito, samoin ilmeisesti lammikot ja mäet ja tämän juhla-aukion puun takia myös osittain oli tämä lammaslaiduin valittu.

Niitä pöhköjä turisteja

Idylliä

Omituista väkeä josta opas hauskasti kertoili oli esimerkiksi kaksimetrinen heebo joka oli tullut Kontuun, eikä suostunut lähtemään kierroksen päättyessä pois vaan väitti olevansa hobitti ja tulleensa kotiinsa. Hieman outoja olivat myös ilmeisesti ranskalainen pariskunta jonka mies tulkkasi englannin kielisen opastuksen tyttöystävälleen haltiakielellä. Kas kun ei klingonilla. Välillä myös keijularppaajat tulevat tanssimaan juhlapuun ympärille tuntikausiksi.

Täällä asuu Bilbo (ja Frodo) 

Hauska oli myös tarina naisesta joka oli ensin hankkinut kultaisen kopion Mahtisormuksesta jonka jälkeen hän oli vuokrannut itselleen helikopterin, lentänyt Tuomiovuoren ylle ja paiskannut sormuksen vuoren kraateriin tai ainakin sinne päin koska halusi tuhota Sauronin pahuuden. Yritimme vuoren rinteiltä vilkuilla, josko olisi näkynyt sormusta, mutta ei. Taitaa olla muutama muukin vuoren kävijä sitä tiiraillut löytämättä.

Vieläkin pikkutarkempaa lavastusta

Itse leffan kävimme katsomassa eilen. Olin positiivisesti yllättynyt sillä olin kuullut aika murskaavia arvoita vaikka olihan tässä enemmän lastenleffan makua ja vähemmän eeppisyyttä kuin Sormusten herra-elokuvissa. Itseäni lisätyt kohtaukset eivät haitanneet, sillä Hobitin lukemisesta on jo aikaa ja muistikuvat olivat hiisi-kohtausta lukuunottamatta melko hatarat. Kaikki actioni meni siis ihan täydestä läpi, enkä osannut valittaa lisätystä materiaalista. Itseasiassa olen lukenut ainoastaan sen ensimmäisen, ystäväni isän mainion suomennoksen Tove Janssonin kuvituksella eli Lohikäärmevuoren jossa seikkailee hoppeli Kalpa Kassinen.

Osa koloista oli pienempiä ja osa oli isompia sen mukaan kuka oli näyttelemässä, hobitit vai Gandalf

Olisi tietenkin ollut kivompi jos Guillermo del Toro olisi päässyt Hobitin ohjaamaan, eikä leffaa olisi tarvinnut venyttää kolmeen osaan. En nimittäin keksi yhtään mitä kaksi seuraavaa elokuvaa tehdään kun nyt jo päästiin aika pitkälle. Del Toron ollessa vielä ohjaajaksi nimetty oli Kontuunkin rakennettu muutama ernuhobittikolo. Niissä on selvästi synkempi, deltoromaisempi ote.

Ernukolot 

Vaikka itse en (varmaan monen yllätykseksi) ole koskaan ollut supersuuri Tolkien-fani (Sormusten herrankin aloitin varmaan neljästi ennen kuin pääsin niistä kessua polttelevista penteleen hoppeleista toimintaan ja Silmarillionissa jouduin joka sivulla tarkistamaan kuka hemmetin suippokorva nyt tässä taas olikaan kyseessä), oli Kontu ehdottomasti hieno mesta käydä. Elokuvanteosta oppi vähän ja lampaiden keritsimestä vähän enemmän sillä matkamuistomyymälän vieressä oli lampaiden keritsimisesitys, lammasfarmin mailla kun kerta oltiin ja kaikki liittyy Uudessa-Seelannissa lampaisiin.

Kävellen Mordoriin

Seuraava päivä vei meidät Martinboroughin viinialueen kautta kohti Tongariroa. Tongariroa on käytetty Mordorin kuvaamiseen ja siellä nököttää myös Mt. Ngaurohoe, tuttavien kesken Mt. Doom, Tuomiovuori. Kylmän yön jälkeen polkumme vei kohti Tongariro Alpine Crossingia. Lonely Planet ja respan täti olivat pelotelleet meitä vaikealla polulla, pitkällä kestolla ja mahdottomalla maastolla joten en ollut ensin lähtemässä koko reissulla. En hankkinut vaelluskenkiä aiemmin, vain paremmin kävelyyn soveltuvat Puman kaupunki"lenkkarit", joten lupaukset kivikosta eivät juuri houkuttaneet. Truueräjormat Nanna ja Tuomas pakkasivat aamulla kunnon vaellukseen soveltuvat kamat, itse ajattelin vain vähän "käväistä" vuorten välikössä ja palata takaisin.

Pitkä matka edessä

Vaihtelevaa maastoa tiedossa

One does not simply walk into Mordor?

Huhkimme vuorten väliin South Craterille, jossa tarkasteimme tilannetta. Pahin nousu oli jo takana ja sääkin oli suht stabiilin oloinen, joten päätin sittenkin jatkaa koko matkan, 19,6 kilometria. Onneksi jatkoin, sillä näin aivan upean Red Craterin ja Emeralt Lakesit sekä näkymän kaikkiin kolmeen Tongariron tulivuoreen (Mt Tongariro, Mt Ngaurhoe, Mt Ruapehu). Tulivuoret olivat onneksi hissuksiin, vain vähän rikinkatkuista savua leijaili Mt Tongariron kyljestä.

Sinne sormus

Kraatterin pohjalle on pitkä matka

Takana Ruapehu, välissä Ngauruhoe, etualalla Tongariro

Rikkikäryä vuoren varrella

Vuorien jälkeen alkoi piinaava laskeutuminen. Havaitsin kantapään kautta, että on mukavampi kävellä tasaista tai pientä ylämäkeä kuin alamäkeen 10 kilometriä. Polku kiemurteli alppikasvillisuuden halki ja päättyi lopulta muutaman kilometrin sademetsäpätkään. Jaloissa on par aikaa aika kävellyt olo, toivottavasti huomenna Rotorualla ja/tai Konnussa ei tarvitse pahemmin kävellä.

Wellingtonissa ploosaa

Vähä tuloo

Windy Welly, Wellingtonin lempinimi ei osoittautunut liioitelluksi. Tuuli oli ai-van tajuton. Meinasin lentää nurin kun odottelimme ylityksen jälkeen vuorka-autoa parikin kertaa kun kovempi puuska iski. Hostellimme edusta oli koko kaupungin tuulisinta aluetta, joten olimme autoistuneita ja kävimme iltasapuskallakin autolla. Paikkana toimi Hot Mama's Kitchen, todella hyviä burritoja.

Keskimäärin tuulee ihan törkeenä

Seuraavana aamuna kävin kamerashoppaamassa. Olin jo päättänyt, että ei enää koskaan Canonia mutta niin vain kävi, että Powershotti tarttui matkaan. Olin jo melkein kallellani Panasonicin Lumixiin mutta hinta ja koko ratkaisivat ja lähestulkoon kaikkialta mattamusta PowerShot S95 lähti mukaan. PENit ja muut herkut saivat haikeasti möllöttää hyllyllä, niiden hinta oli Wellingtonissa aivan päätä huimaava.

Kamerashoppauksen ja välihärväyksen jälkeen suuntasimme Mt Victorialle. Siellä oli näköalapaikka koko Wellingtonin tsuumailuun ja Lotrin kuvauspaikkoja. Mt Victorialla, keskellä Wellingtonia on kuvattu ensimmäisen mustan ratsastajan kohtaaminen ja hobitteiden piiloutuminen ratsastajalta. Hetken haeskeltuamme gps:n ja Lotrin kuvauspaikkakirjan avulla löysimme "pimenenvän käytävän" ja piilopaikan joka oli tosin leffaa varten vähän paranneltu esim. juurakon muodossa. Nyt paikalla oli vain neljän hobitin mentävä kuoppa, puu taustalla oli tekopuu.

Pelokkaat hobitit

Ratsastaja tulee tuolta takavasemmalta

Mt. Victorialta suuntasimme Weta Caveen, Weta Workshoppien minimuseoon. Se olikin vähän liian pieni, olisin mielelläni katsellut enemmänkin Lotrikrääsää. Omia Mahtisormuksiakin olisi saanut, karaatit määräsivät hinnan ja myös Iltatähti-koru oli houkutteleva mutta hintavahko.

Wanha kunnon Sauron

Energiaa riitti vielä hiukkasen ja päällistelimme Te Papa-museossa maanjäristysnäyttelyn ja jättiläiskalmarin, ainoan maailmassa. Inhottavan niljakas puolikasvuinen möllikkä se oli. Näiden kanssa kaskelotit taistelevat merten syvyyksissä.

Merten ällöttävin

Vaeltelua Abel Tasmanissa

Odotelemassa vesitaksin lähtöä

Pari päivää sitten, ennen maailman tuulisinta Wellingtonia vaeltelimme pitkin Abel Tasmanin kansallispuistoa. Puisto on nimetty hollantilaisen heebon mukaan joka ensimmäisenä eurooppalaisena purjehti pitkin Uuden-seelannin rantoja. Puistossa voi vaeltaa kolmekin päivää mutta emme lähteneet ihan niin pitkälle reissulle. Vesitaksilla pääsi helposti kauemmas polun varrelle ja otimmekin paatin Anchorage-nimiseen kohtaan.

Aika kiva haikkausmesta ja yksi eräjorma

Vielä on matkaa jäljellä...

Kävimme ensin kiertämässä niemennipukan Anchoragessa ja sen jälkeen vaeltelimme puistossa 12 kilometriä. Yhteensä matkaa kertyi lähes 16 kilometriä, pisin matka pitkään aikaan mitä olen koskaan tietoisesti kävellyt. Polku oli onneksi hyvä, hiekkakärpäset loistivat poissaolollaan ja matkan varrella oli monia paratiisirantamaisia uintipaikkoja.

Upea ranta, Appeltree bay, jossa pulahdimme

Viimeinen kuva vanhalla Canonilla

Yksi näistä myös osoittautui lopulta "vedenpitävän" Canonin tuhoksi. Jossain vaiheessa kamera ei vaan enää inahtanutkaan ja sen sisuksista alkoi valua vettä.

Seuraavat nähtävyydet jäivät näin ollen kuvaamatta, tosin myös sää meinasi estää niiden kuvaamisen. Aamu aukeni sateisena ja sumuisena. Kävimme ajamassa yhteen maailman ääreen, Farewell Spitin luokse. Näköalapaikalta oli hyvät näkymät mutta sade yllätti ja mäki oli täynnä lampaan kakkaa joten näkymien sijasta piti katsella jalkoihinsa. Kömmimme myös vilkuilemaan syvään kuoppaa nimeltä Harrow's Hole. Matka oli hankala, mutainen, juurakkoinen ja kivinen. Itse kuoppa oli monta sataa metriä syvä mutta kovin lähelle ei uskaltanut kiivetä, sillä mitään kaiteita tai muuta turisteista ei ollut, vain kiviä mistä liukastumalla olisi lentänyt suoraan alas. Kuopan lähellä oli myös kuvattu Sormusten herraa, kohtausta jossa Sam ja Frodo lähtevät konnusta ja kävelevät peltojen poikki mutta ihan tarkkaa paikkaa emme osanneet veikata, sillä ohjeet olivat vähän epämääräiset.

Kuopalta ajoimme Marlboroughiin, jossa kävimme taas tuttuun viinialuetapaan viinimaisteluissa, suklaatehtaalla ja toffeekaupassa. Viinit olivat hyviä, suklaa herkullista ja toffee aivan upeaa. Myös majapaikka oli hauska, Swampys-nimisen hostellin sedän kautta järkätty maatilamajoitus. Sitruunapuu oli suoraan oven takana ja telkusta näkyi ysärimusavideoita. Grillasimme bambimakkaroita viinipuskien luona ja yritimme listiä kaikki kärpäset huoneestamme ennen yötä.

Viiniä ja sitruunoita

"If life gives you lemons, make lemonade" sanoo ameriikkalainen sananlasku. Majoituksemme pihassa Marlboroughin viinialueella oli upea sitruunapuu, josta sai vapaasti poimia appelsiinimäisiä herkkukeltasuikuloita. Pelkkä raakasokeri sai riittää sitruunamehun kaveriksi. Majoituimme viini/marja/hunajafarmilla joka myös myös myi ruukuja, siitä nimi Pot Shed.

Huono puoli majapaikassamme wcn jättilukkien lisäksi oli heikko kuuluvuus. Muutenkin olemme eläneet aika katvealueella metikössö kävellen ja viinejä maistellen. Lisäksi Vodafone osasi ja liittymillämme ei voi soittaa eikä tekstailla kuin viikonoppuisin. Elektroniikka tuottaa muutenkin päänvaivaa kun "vedenpitävä" kamerani vuoti ja tuhoutui. Lahjoituksia uutta kameraa varten otetaan vastaan, esim. isällisen joululahjan merkeissä, vink vink. Taidan koittaa Wellingtonista katsella uutta kuvamasiinaa. Myös suositukset kelpaavat.

Published with Blogger-droid v1.7.1

Jäätiköllä teepaidassa

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt jäätikköä ennen Fox-jäätikköä vaikka jää onkin aikas tuttu elementti. Fox oli vähän pettymys. Jäätiköstä ei näkynyt kuin ihan terminaalivaiheen hännänhuippu ja lähelle ei saanut mennä putoilevien kivien ja pakun kokoisten putoilevien jääkokkareiden vuoksi. Mittakaava jäi täysin epäselvälksi vaikka suht isolta se näytti. Sääkään ei ollu paras mahdollinen skeenisten maisemien tuijotteluun vaan tihkusade vaivasi.

Onneksi Franz Josefin vierailu tapahtui suotuisampien tähtien alla. Aurinko porotti ja meillä oli varattuna puolen päivän jäätikkökömpiminen. Hostellista oli upeat näkymät ja sisustuksena kuvia entisaikojen jäätikköbackpackereistä. Virityin hyvin jäätikkötunnelmaan vaikka vermeinä ei ollutkaan mekkoja ja maijapoppaskenkiä vaan stydit saappaat, sadetakki ja cramponit eli ilmeisesti suomeksi jääpiikit. Housuja ja lapasiakin olisi saanut mutta niitä ei tämän jäätikkökesän kuumimpanan päivänä kaivattu. Myös sandflyet loistivat iloisesti poissaolollaan.

Wanhan ajan tyylikästä jäätikköilyä

Vermeet messissä

Franz Josefille ei ihan niin vain kävellä, kuten ei Mordoriinkaan (jonne menemme myöhemmin). Ensin piti tarpoa sademetsän halki, sitten kävellä loputtoman tuntuisesti soran peittämää jäämäkeä siksakkia ylös päin. Viimein sorakasan laella vedimme piikit jalkaan ja itse jääosuus alkoi.

Jäätikkö oli hieno. Se oli ensinnäkin todella valtava. Etäältä näkyvät pikku kuopat osoittautuivat ihmisenmentäviksi jättirailoiksi ja veden kaivertamat tunnelit eli paikallisittain madonreijät olivat hauskoja luolia. Oppaamme oli tanskalainen nuori kundi joka oli ennen Uutta-Seelantia opastanut turisteja Grönlannin jäätiköillä. Grönlannissa jäätikkö on kuulemma yhtä tasaista kenttää, Franz Josef taas agressiivista myllerrystä. Jäätikkö muuttuu tällä hetkellä todella nopeaa vauhtia sillä kesä ja sulaminen. Railoja aukeilee muutamassa tunnissa sinne missä niitä ei aikaisemmin ole ollut.

Vietimme jäällä pari tuntia jonka jälkeen edessä oli taas loppumattoman sorakasan ja jäätikön muovaaman laakson läpi taivaltaminen. Onneksi reissuun kuului myös sisäänpääsy kuumien altaiden kylpylään. Siellä oli mukavaa lämmitellä kastuneita varpaita neljänkymmenen asteen altaassa.

Terminaalivaihe, jäätikön, ei eräjormien

Klaus madonreiässä

Jäätikkö on iso!

Jäätikön sisällä on kylmää

Eilen ajoimme jäätiköiltä Westport-nimiseen kaupunkiin, missä ei pitänyt olla mitään tekemistä mutta missä olikin aivan upea surffiranta. En ole koskaan tavannut missään niin voimakkaita aaltoja kuin siellä. Sai ihan tosissaan tehdä töitä, että pysyi pystyssä. Ei juuri tarvinnut meloa, että sai aallon.

Huono puoli Westportissa oli se, että kahden maissa yöllä soi palohälytys. Ei ilmeisesti kuitenkaan meidän hostellistamme, vaan paloasemalta. Selvästi pikkupaikoissa kannattaa herättää koko kylä kun jossain ihan muualla palaa... Ajattelimme vain, että koppimme on tulessa kun hostellin boileri levitti ilmaan palavan kumin hajua. Turku taisi opettaa liian herkäksi palohälytyksille. Kukaan muu kuin me neljä ei ollut korvaansakkaan lotkauttanut. No, palavat sitten, laiskurit.

Epämääräisesti nukutun ja haisevan yön jälkeen jatkoimme taas pohjoisempaan, Abel Tasmanin luonnonpuiston kupeeseen. Edens Edge Backpackers lodge on superidyllinen hostelli keskellä omena-ja luumutarhoja. Täältä on hyvä jatkaa eräjormailemaan huomenissa.

Idyllihostelli ja Klasu

Jäätikön juurella

Pitkän ajon jälkeen saavuimme majapaikkaamme Franz Josef-jäätikön juurelle. Kävimme matkan varrella pällistelemässä läheisen Fox Glazierin alkuroippeet mutta vasta huomenna kiipeämme jäätikölle. Näköalat hostellista ovat aika skeeniset.

Published with Blogger-droid v1.7.1

Eräjormailua Milford Soundilla

Rumassa Invercargillissa vietetyn yön jälkeen suuntasimme kohti Te Anauta ja Milford Soundia. Matkalla Te
Anauhun mulpahdin myös Marapouri-nimiseen supersyvään ja kylmään järveen. Te Anau on vuorien ympäröimä pikkukylä jonka lähestulkoon ainoa funktio on toimia porttina Milford Soundiin. Vietimme Te Anaussa yhden yön ja varustauduimme eräjormailuun Milfordissa.

Lake Manapouri, hyytävää. 

Te Anaun hostelli

Ihmettelijöille tiedoksi: Milford Sound on vuono joka on erehdyksellä nimetty Soundiksi. Sound on joen kaivertama, meren tulvittama oja kun taas vuono on jääkauden synnyttämä ja meren tulvittama kuoppa. Itse luulin nimen viittaavan jotenkin ääneen, että sound esimerkiksi kaikuisi paljon mutta luulimpa väärin.

Milford Sound on kahdesta eeppisen hienosta vuonosta se turistoituneempi, myös sen vuoksi, että sinne pääsee. Truueräjormat suuntaavat kolmen päivän vaelluskajakoinnille Doutful Soundiin. Matka Milfordiin on varsin "skeeninen", ainoana eräjormia harmittavana asiana matkan varrella eeppisyyttä pällistelevät säätöaasialaiset busseissa. Vuoria, laaksoja ja lunta oli silmänkantamattomiin. Matkan varrella oli
myös valtaisia kea-papukaijoja jotka saattavat uteliaina lintuina purkaa varomattomien turistien autoja.

Kea yrittää safkaa jotain maasta. Kohta se menee purkamaan auton. 

Hienoa maisemaa mutta siellä tuulee

Skeenistä maisemaa

Brunssiamme vaivasivat "sandflies" jotka purevat ja imevät veret

Milford Sound

Perillä meitä odotti varsin mukava Milford Sound Lodge johon kopittauduimme. Nantsu kävi särmästi eräjormaamassa Peak Summit haikkauksen, itse podin järkyttävää heinänuha/flunssaa motellin huoneessa.

Seuraava aamu jolle olimme varanneet kuuden tunnin kajakoinnin Milford-vuonoon, aukeni kaatosateisena. Lähestulkoon toivoin, että reissu olisi peruttu sillä olo oli kaamean flunssainen eikä yhtään tehnyt mieli mennä sateeseen melomaan. Mutta mitä vielä! Pieni sade ei kunnon jormaa haittaa joten kamat kantoon ja kajakit veteen! Onneksi saimme päällemme ensin kerrastot, sitten lämpöliivit, seuraavaksi fleecepaidan jonka päälle vielä sadetakin ja pelastusliivit.

Eräjorma-Klaus

Kajakit ja innokkaita kajakoijia

Eräjormat kajakissa

Anna ja Tuomas melovat raivolla

Kajakkimeitsi

Onneksi lähdimmekin, sillä vuono oli kyllä todella eeppinen. Matkalla näkyi ensin hylkeitä ja sitten vielä delfiinejä! Delfiinejä näkyy vuonossa vain pari kertaa kuussa ja ne uiskentelivat osa todella lähellä kanottejamme. Aivan mahtavaa!

Delfiinit!!!

Märkinä, väsyneinä mutta onnellisina ajoimme Queenstowniin, kaiken kallioltahyppelemisurpoilun pääkallopaikkaan. Jätimme tällä kertaa
kallioloikat ärsyttäville teineille ja keskityimme näköalojen pällistelyyn. Täältä matka suuntaa kohti pohjoista ja Franz Joseph-jäätikköä.

Queenstownin turistit