Hanget korkeat nietokset

Tänään on virallisesti kevään ensimmäinen päivä ja lämpötila on viimeiset viikot huidellut kahdenkymmenen paremmalla puolella. Tuntuu silti oudolta lähteä ulos paitasillaan, ilman nahkatakkia mutta uskottava on, kesä on kohta täällä!

Vielä absurdimmaksi olo muuttuu kun vertaa sitä parin viikon takaiseen hiihtoreissuun Snowy Mountainseille. Täällä on teepaitakeli mutta toissasunnuntaina tuiskutti lunta niin, että näkyvyys oli kaksi metriä! Parasta Australian lumessa on se, että se on tiukasti rajattu vuorille, eikä pääse sieltä karkaamaan ihmisten ilmoille.

Viime vuonna laskimme Perisher-vuoren rinteitä, tänä vuonna oli vuorossa se toinen vuori, Thredbo. Thredbo on siitä kivompi, että majoittua voi ihan sen juuressa ja rinteeseen voi majapaikasta kävellä. Thredbon alppikylä taitaa olla kesäisin aika kuollut mutta nyt se oli vielä täynnä elämää ja väkeä oli kuin merinolammaspipoa. Edulliseksi ei laskeminen täällä tule mutta jaoimme kustannuksia Klasun duunikaverin Kostjan ja tämän vaimon Annan kanssa.

Koska vedenpitävä kamerani oli unohtunut matkasta, eikä mitään takuuta sen toimivuudesta olisikaan ollut, ei lauantailta ole lainkaan kuvia, sillä ajattelimme, että lunta tulee niskaan ja kamera kärsii. No, päivä olikin mitä kaunein ja aurinkoisin ja laskimme monta tuntia auringonpaisteessa. Thredbo on vähän Perisheriä korkeampi joten jokainen mäki alkoi pakottaa reisiin kun tottumattomana laski mutta hauskaa oli. Lumi oli ihan ookoo, vähän kyllä jo iltapäivästä suosituimmilla reiteillä alarinteessä alkoi nurtsi paistaa paikoitellen mutta ihan hyvä silti.

Illalla kävimme testaamassa paikallisen brasilialaisen grillimestan sillä brasilialainen grilliruoka ja alppikylät sopivat yhteen kuin...öö.. no vaikka chilit fondueen eli ihan hyvin. Koska olimme alppitunnelmissa, oli testattava ainakin yksi sivunmittaisen schnapsilistan antimista. Hyvää oli.

Sini-punainen schnapps

Seuraava päivä valkeni ja nimenomaan valkeni sillä lunta oli tullut yön aikana lisää ja sitä tuiskutti edelleenkin. Olimme keksineet, että otamme hiihtohissin vuoren päälle ja safkaamme aamupalat ennen ensimmäistä laskua huipuilla. Idea oli mainio mutta jossain vaiheessa vuorta huomasimme, että huipulla tuulee ja kovaa. No, pääsimme joten kuten hissistä pois ja ravintolaan sisään ja toivoimme, että sää vähän selkenisi. Näkyvyys ulos oli olematon.

Näkyvyys nolla. Tuossa edessä pitäisi näkyä hiihtohissiä. 

Aamupalan kadottua parempiin suihin otimme itseämme niskasta kiinni ja suuntasimme tuiskuun. Ainut ikävä puoli tässä oli se, että muistin ensimmäisen pätkän tästä mäestä ja se oli melkoisen jyrkkä mutta vain nössöt ottavat hiihtohissin alas joten se oli menoa.

Mitä alemmas rinnettä meni, sitä enemmän alkoi taas näkyä ja loppumatka olikin ihan hauskaa. Päätimme, että emme mene enää siihen rinteeseen ja kohta hiihtohissi pistettiinkin sulki kun tuulta alkoi olla liikaa.

Puolessa matkaa näkikin jo jotain

Vaihdoimme vähän matalampaan rinteeseen mutta näkyvyys huipulla ei varsinaisesti parantunut. Kerran eksyimme reitille missä oli pujotteluskabat meneillään ja toisen kerran menimme ohi käännöksestä mihin olimme tähdänneet. Sunnuntain laskut olivat näin ollen vähän lyhemmät kuin lauantaina mutta lumi oli vastasatanutta ja parempaa ja jostain syystä väkeäkin oli vähän vähemmän. Eivät nössöt ole laskeneet miinus kolmessakymmenessä susia suksilla potkien niin kuin kunnon suomalaiset ja venäläiset!

Ensi vuonna Uuteen Seelantiin

Vieraita Suomesta!

Mikä voisi olla ärsyttävämpää kuin todella pitkän blogipostauksen kirjoittamisen jälkeen blogger päättää tuhota koko hela hoidon? No ehkä muutama muu asia mutta kyllä tämä jossain Top 10:ssä sijaitsee hyttysten ja huonosti käyttäytyvien lasten seurassa.

No, uudestaan, uudestaan sanoi teletappi ysikytluvulla:

Postaukset laahaavat kiireen ja laiskuuden vuoksi pari viikkoa jäljessä. Paljon on ehtinyt tapahtua sitten Tasmanian ja muuton. Ystävämme Ville ja Jenni lennähtivät lähestulkoonmaailmanympäriturneensa ensimmäiseen etappiin, eli meille. Pari ensimmäistä päivää olimme päivisin töissä mutta pääsimme esittelemään iltaisin pari suosikkipaikkaamme, The Local Taphousen ja Stuffed Beaverin. Taphouseen tulee näköjään vietyä kaikki tänne eksyvät immeiset mutta hyvä niin, se on hyvä mesta ja tuskin tavallinen turisti eksyisi Darlinghurstin perukoille olutpubeilemaan tai Bondi Roadille epäilyttävään näköiseen pikkudineriin.

Loppuviikon otimme töistä vapaaksi kunnon turisteilua varten. Aloitimme ensimmäisen vapaapäivän myöskin yhdestä suosikkipaikastamme, entisen kämppämme takakujalta löytyvästä Joe Blackista joka on suositusten ja huhujen myös yksi Sydneyn parhaista kahvinnautiskelupaikoista. En ole kovin kummoinen kahviasiantuntija, vaikka juonkin kahvia lähinnä maun vuoksi mutta kyllä JB:n kahvi on aina todella hyvää.

Ville on kahviguru. Ja sillä on aikas magee kamera myös

Jenni! 

Joe Blackista saa myös eksoottisia sifoni-ja cold drip-kahveja. Ne ovat hyvän makuisia mutta parasta on kuvauksellinen tarjoilu.

Kyllä kahvihipsterit osaa söpötarjoilun! 

Turistipäivämme jatkui lauttamatkalla Manlyyn. Oma rantamme oli mennyt täysin laguunimoodiin, ei aallon aaltoa joten vaikka Ville ja Jenni olivatkin surffauksesta kiinnostuneita, oli meri epäkiinnostunut tarjoamaan mahdollisuutta siihen. Mutta Sydneyssähän rantoja riittää ja aina voi testaa muita rantoja, kuten tässä tapauksessa Manlya. Sielläkin tosin potentiaalinen surffaus tyssäsi aallottomuuteen ja rantavahdit yrittivät säikytellä lähestyvillä blue bottleilla mutta urheat suomalaiset (kaikki muut paitsi minä) lutrasivat silti vedessä. Biitsin lisäksi tsekkasimme myös Murray´s-panimoraflan. Tarjolla oli oluita laidasta laitaan ja upeat näkymät rantaan.

Oluita valkkaamassa

Oluiden lisäksi maistelimme myös muita paikallisia herkkuja, Ben Bryn burgereita. Klasu kävi jonkin aikaa pari päivää viikosta Manlyssa töissä ja aina hehkuttaa Ben Bryn perushampparia väittäen sitä jopa Qeenstownin Fergburgerin kaltaiseksi. Aika kovat olivat väittämät ja odotukset mutta Ben Bry lunasti ne kunnialla. Hamppari oli to-del-la hyvä.

Nom nom

Rantalomailun vastapainoksi lähdimme perjantaina vuorilomailemaan eli Blue Mountainssille puskakävelemään. Katoomba ja jo siskon kanssa reissatessa hyväksi havaittu hostelli Numero 14 saivat kunnian nauttia vierailustamme jo toisen kerran. Tällä kertaa olimme samassa mökissä mutta yläkerrassa.

Ville-rukka oli napannut jonkin australialaisen pöpön ja joutui jättämään itse kävelyn väliin. Kävelyä ennen kävimme kuitenkin kunnon turistien tapaan räimimässä kuvia Three Sisters-nimisestä kiinnostavasta kivimuodostelmasta Echo Pointilla. Viime kerralla emme edes tainneet käydä tällä näköalapaikalla.

Laaksoa 

Kolme sisarusta

Kivimuodostelman edessä poseerausta

Tällä kertaa reittimme oli samantyyppinen kuin viime vierailulla. Laskeuduimme alas Leuran laaksoon ja kömmimme sieltä pois portaita jonka jälkeen kävelimme takaisin lähtöpaikkaan vuoren reunamaa pitkin. Portaat vain olivat tällä kertaa Fuber Stepsien sijaan Giant Stairway, sillä viimeksi kun yritimme tätä samaista reittiä kävellä, eli salama iskenyt Giant Stairwayn rikki. Nyt se oli kuitenkin korjattu ja pääsimme "nauttimaan" ylösnoususta.

Portaita ylös! 

Matkalla jossain

Sieniä taidekuvassa

Vesi putoilee

Aurinko laski ja vuoret alkoivat sinertää

Seuraava turisteilukohteemme oli tutun ja turvallisen vuoriston sijaan uusi, villi ja jännittävä. Ei niinkään kohteen itsensä takia, vaan sijainnin. Menimme nimittäin pällistelemään australian faunaa Featherdalen eläintarhaan joka sijaitsee kaukana lännessä, Blacktownissa. Blacktown on niin kaukana lännessä, että idän asukki ei sinne juurikaan koskaan eksy ja on Australian mittakaavassa todella villi lähiö täynnä maahanmuuttajia ja rikollisuutta eli jotain Korson ja Rastilan tapaista.

Blacktown näytti aika tavalliselta lähiöltä, mitä nyt ostarilla suurin osa rafloista myi kebaamia ja hyvää kebaamia olikin. Featherdale oli todella positiivinen tuttavuus sillä kengut ja emut hyppelivät siellä vapaina ja niitä sai ruokkia ja silitellä. Myös koalan kanssa sai poseerata vaikka syliin sitä ei saanutkaan sillä missään muualla, paitsi Queenslandissa ei saa koaloita halia. Näimme myös kaikki perinteiset eläimet dingoista käärmeisiin ja aivan valtavan suuren krokotiilin. Siitä olisi saanut laukut koko suvulle ja vielä olisi jäänyt yli. Harmi vain, että kroksa oli hankalasti piiloutunut lasin taakse eivätkä kuvat onnistuneet.

Emuja, siinä oikealla

Jenni ja kenguru

Lauma ja sen johtajauros jota kiinnostivat naaraat. Naaraita ei taas kiinnostanut. 

Pikkukengu pussissa!

Nälkäinen emu

Vuohi yritti syödä Klasun

Koala oli karhea ja mähmäinen 

Näimme myös ruman vompatin. Tämä oli eri lajia kuin söpöt vompatit

Eläimien jälkeen oli viinien vuoro. Sunnuntai kului rattoisissa ja aurinkoisissa merkeissä Hunter Valleyssä. Viinit olivat jälleen kerran erinomaisia ja mukaankin tarttui muutama pullo. Katsastimme monta tilaa missä emme olleet ennen käyneet sekä yhden vanhan tutun, Small Vinemakers Centraalin jonka valikoima on niin laaja, ettei sitä saa kerralla, eikä kahdellakaan testattua.

Viinitiloilla on aina hauskaa maisteltavaa

Viinitiloilla on aina kauniit maisemat

Viinitiloilla on aina tynnyreitä koristeena

Viinitiloilla on aina, noh, viiniä

Nyt vieraat ovat jo matkanneet kotomaahan Balin ja Kiinan kautta ja uskollinen sohvamme odottelee uusia matkalaisia. Hyvää seuraa, rusinapaahtoleipää ja majapaikka olisi tarjolla, kuka tulee seuraavaksi?

Paluu Sinivuorille

Entinen kämppiksemme, nykyinen kaverimme Rohan lähti puoli vuotta sitten Pariisiin vaihtoon. Rohanin läksiäisissä tapasimme myös hänen vanhempansa ja kas, olimme saaneet kutsun Blue Mountainsille kaverimme äidin luokse syömään intialaista sapuskaa. Sovimme tosin, että tulemme vasta kun säät eivät ole vuorilla enää hyytävät joten viime viikonloppuna viimein aloitimme tuskaisen taipaleen kohti Springwoodia. Tuskaisan raidetöiden vuoksi joten jouduimme matkaamaan puolet matkasta matelevalla bussilla mennessä ja tullessakin yhden pätkän. Mikä siinä radassa aina menee rikki kun sitä koko ajan korjataan?

No lopulta pääsimme kuitenkn perille. Vierailu kaverin äidin luona olikin normaalimpaa kuin olin odottanut, ei ollenkaan vaivaannuttavaa. Josna teki myös todella, todella hyvää kikhernecurrya ja dal-riisi-sekoitusta ja kävimme katsomassa paikallisessa pikkuleffateatterissa Argon. Argo oli muuten hyvä elokuva, suosittelen. Ben Affleck ei ehkä ole maailman paras näyttelijä mutta kaveri on kyllä hyvä ohjaaja.

Bonuksena vuorilla elelee myös Rohanin pikkusiskon koira Leo, sekarotuinen söpöliini jota kävimme lenkittämässä pusikossa. Sama pitkä laakso mikä alkaa jostain Katoomban nurkilta ulottui myös Springwoodiin asti ja maisemat laaksoon olivat upeat.

Shin zu-maltankoira Leo 

Puskassa

Pusikkoa

Pari huomiota australialaisista koirista: lähestulkoon kaikki koirat on leikattu joten ne leikkivät keskenään paljon paremmin kuin suomalaiset leikkaamattomat koiraat ja naaraat. Erilaiset pikkukoirasekoitukset, kuten Leo, tuntuvat olevan kovin suosittuja. Yleensä sekaan on heitetty puudelia ja jotain muuta koiraa. Näin esimerkiksi valtavan suloisen mopsi-puudelin pennun kuvia. Monen paksuturkkisen koiran karvoja on kesäksi lyhennetty rankasti niin, että monet näyttävät jo ihan huvittavilta. Olen myös nähnyt täällä pari huskyä, mutta niiden pito Ausseissa on mielestäni jo vähän julmaa. Paistuvat raukat vaikka kuinka olisi karvat keritty.

Hangessa heinäkuussa

Ystävämme ja entinen kämppäkaverimme Shelma täytti vuosia ja halusi viettää synttäreitään keskellä hankia ja nietoksia. Pakkasimme siis Shelman kaverin Chrisin auton täyteen villasukkia ja suuntasimme kohti Jindabynea, kaupunkia josta pääsee sekä Thredbo- että Perisher-vuorille. Matka Sydneystä Jindabyneen vei noin kuusi ja puoli tuntia. Jindabyne on noin puolessa välissä Sydneyn ja Melbournen välissä, vähän Canberrasta eteenpäin.

Meillä oli vuokrattuna mökintyylinen komean järven rannalta. Yöllä matka sinne oli vähän karmiva kun mitään ei näkynyt ja lehmät vaanivat pimeässä tien vieressä. Aamu valjetessa paikka osoittautui kuitenkin oikein kauniiksi. Paikallinen kengurukin tuli moikkaamaan, samoin paikan omistajinen koirat, Mango ja Tess, tai Mangle ja Pest, Shelman väärinkuulemat nimet jotka tarttuivat välittömästi.

Järveä

Lehmät vaanimassa

Valmiina hankeen!

Mangle hengaa

Kenguru mulkoilee

Chris, vanhana aussilaskettelijana suositteli aloittelijoille Smiggin Holes-nimistä vuorennypykkää, yhtä osaa Perisher-vuoren laskettelukeskuksesta. Suuntasimme siis ensin vuokraamaan laudat, takit ja housut ja sen jälkeen ajoimme sisään Kosciuszko-kansallispuistoon jonka keskellä laskettelukeskukset möllöttävät. Jouduimme jättämään auton aika kauas ja busseilemaan perille, sillä porukkaa oli liikkeellä melkoisesti. Onneksi kuitenkin keskus oli iso ja ainakin osa väestä oli tullut vain pulkkailemaan tai muuten hengaamaan, sillä rinteessä oli ihan hyvin tilaa. Keskimääräinen kävijä vaikutti olevan ensimmäistä kertaa lunta näkevä aasialainen täydellisissä vermeissä ilman minkäänlaista laskutaitoa tai ärsyttävän taitava aussilapsi joka välittömästi laudalle hypätessään vaikutti valmiilta halfpaippiin.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun laskin laudalla ja sen kyllä huomasi. Lumilaudalla oli ihan julmetun vaikeaa kääntyä ja koko idea vaikuttaa edelleen vähän epämääräiseltä. Homma alkoi kuitenkin sujua mutta ei ilman kivuliaita mustelmia pehvassa ja polvissa. Vanhakin koira voi näköjään oppia uusia temppuja mutta mustelmista paraneminen kestää kauemmin kuin nuoremmilla, eli suosittelen lämpimästi lautailun opettelemista ennemmin kuin myöhemmin.

"Talvirenkaat" eli ketjuviritelmä mikä tarvitaan lumisateen sattuessa. Ei tarvittu. 

Laudat valmiina hankeen

Bussin venausta

Meitsi lautailee

Kaakao ja lautailija

Kermaviikset ja oikeat viikset  

Meitsi ja Shelma

 Monen tunnin lautailun jälkeen pehva alkoi olla liian kipeä lisäkaatumisille ja hämäräkin alkoi tulla. Suuntasimme siis takaisin majoitukseen grillaamaan mainoita pihvejä ja maistelemaan Shelman Red Velvet-synttärikakkua.

Synttärikaakku

Seuraavana aamuna totesin, että vanha ei pysty lautailemaan kahta päivää putkeen ja käväisimme vaihtamassa minun lautani suksipariin. Eivät olleet suksetkaan täysin samat mitä yli kymmenen vuotta sitten kun niillä viimeksi laskin. Pituus oli puolittunut ja malli varsin erilainen. Vaihdoimme aloittelijoiden matalammasta Smigginssistä itse Perisher-vuorelle ja testasin suksia ensimmäistä kertaa päärinteen huipulta laskemalla. Rinteisiin pääsi kahdeksan, kolmen tai kahden hengen tuolihissiellä, mikä oli erittäin mukavaa, sillä tuolihissit olivat minulle täysin uusi tuttavuus, aiemmin olen vain taistellut ankkureiden kanssa. Kyllä härvääjä onnistuu tuoleissakin kämmimään esimerkiksi kaatumaan poistuessa tai unohtumaan istuskelemaan kun pitäisi jo nousta pois, mutta sauvat seurasivat joka kerta ylös asti, toisin kuin aikaisempien ankkurikokemuksieni kanssa.

Uudentyyppiset sukset osoittautuvat paljon ketterämmiksi käännöksissä, luistavammiksi ja nopeammiksi. Pysähtyminen oli hankalampaa, pelkkä aura ei aina riittänyt vaan piti kääntyä täysin sivuttain tai vähän ylämäkeen jos halusi kaiken vauhdin pois. Muutamien pakollisten alkupöllähdyksien jälkeen lasku alkoi kuitenkin taas sujua ja tuntua mukavalta. Hisseilimme Back Perisherin huipulle asti ja sieltä oli hienot näkymät muille vuorille ja laaksoon. Aika eri meininki kuin Laajavuoressa, olla ihan oikean vuoren huipulla ja laskea monta minuuttia.

Suksilla saa vähemmän mustelmia aikaan

Vuoren huipulla

Klasu, lautahirmu 

Klasu meni hyppyrimäkeen! 

Paluumatka sujui nopeammin, muuta liikennettä oli vähemmän. Mustelmaiset mutta onnelliset laskijat ihmettelivät lähinnä miksi ei tullut lähdettyä laskemaan viimeiseen kymmeneen vuoteen kertaakaan kun se on kuitenkin melkoisen hauskaa. Australiassa oli kylläkin bonuksena lämmin auringonpaiste ja kun vuoret jäivät taakse, myös lumesta pääsi nopeasti eroon.

Paluu Hunter-laaksoon ja vähän Newcastlea

Annan ja Tuomaan palatessa Sydneyn kautta Suomeen muutama viikko sitten, vietimme taas hetken aikaa viinituristin elämää ja ajoimme uudemman kerran maistelemaan lähiviinilaaksomme, Hunter Valleyn, viinitarjontaa. Sää oli tällä kertaa vähemmän sateinen ja vaahterat olivat kauniin ruskaisia. Käväisimme taas monella viinitilalla, juustokaupassa ja suklaakaupassa. Juusto oli taivallista, suklaata oli paljon ja viinit olivat hyviä ja osa vielä parempia. Maistelimme vanhoja semilloneja, skumppia, jälkkäriviinejä-ja liköörejä ja erilaisia herkkupunkkuja. Maisteluiden pitäjistä osa oli taas varsin löyhäranteisia joten maistelu sujui hilpeissä merkeissä.

Ihan ensimmäiseksi kävimme kuitenkin yhdessä viinialueen kylistä lounastamassa herkullisia aussipiiraita. Otin itse mainion munuais-lihan joita ei ole kovin usein täällä Sydneyssä näkynyt. Herkullista! Munuaisia pitäisi käyttää enemmänkin kaikkeen mutta en ole niitä kertaakaan kaupoissa nähnyt. Maksakin on suht harvinaista. 

Tällä kertaa biilinä Hunday, mutta ei Getz vaan joku isompi

Klasu ja jälkkäri

Meitsin kidney pie 

Paras viinitilan nimi: Cockfighter´s Ghost (se Cockfighter on toi hepo)

Anna!

Brie-cheddar, taivaassa tehty yhdistelmä

Perinteinen viinitilapose

Ruskaa

Maistelijat vauhdissa Wyndham Estatella

Myös villieläintentsuumailuhenget olivat suosiollisia ja näimme taas villikenguruita! Heitimme tietenkin kunnon turisteina uukkarin, että saimme räpsittyä elukoista kuvia. Täällä Ausseissa tuntuu, että villifaunaa näkee paljon Suomen perusoravia enemmän. Ehkä nämä täkäläiset elukat ovat tyhmempiä, eivätkä älyä varoa kaksijalkaista petoa.

  

Kengut, sielä ne vaa tuijottaa

Hunter Valleystä suuntasimme yöksi Newcastlen kaupunkiin. Newcastle on Australian mantereen toisiksi vanhin kaupunki, siellä asuu noin puolisen miljoonaa ihmistä, eikä sinne ole kuin parin tunnin ajomatka, eli aussilaisittain se on aivan lähellä. Newcastlen yöelämä näytti kyllä melko kuolleelta, mutta löysimme elämää merenrantalaiturin baariravintoloista joissa soitti ihan kelpo coverbändi ja ruokalistalla oli hyvää salaattia ja purilaisia.

Neulegraffiti Newcastlen yössä

Yövyimme paikallisessa hostellissa, jossa oli vähän vilpoisaa ja meitä aktiivisesti ignoroivat kaksi suomalaista teinitsubua. Aamulla suuntasimme mahtavalle aamupalalle meren rantaan. Aamu oli aurinkoine mutta aamupalojen kadotessa parempiin mahoihi meni aurinko pilveen. Se ei kuitenkaan paljoa häirinnyt Newcastlen linnoituksen, Forth Scratchleyn katsastamista. Linnoitus olikin tullut tarpeeseen, sillä jostain ihmeen syystä japanilaiset olivat toisen maailman sodan aikaan tulleet sukellusveneillään Newcastleen asti pommittamaan rantaa. Kumpikaan osapuoli ei tosin osunut mihinkään, onneksi.

Mmm.. aamupalaa

Newcastlen rantagraffiti

Herkullista ginger beeriä linnoituksella

Turisti

Vanhoja otsikoita. Japanilaiset pommittivat Newcastlea

Sukellusvenheen vaara!

Paluumatkalla taivaat aukenivat ja ajoimme osan matkasta kauheassa kaatosateessa. Valitsimme skeenisen reitin saarien ja pikkukaupunkien kautta motarin sijasta. Pysähdyimme wc-tauolle pikkukaupunkiin nimeltä Swansea. Siellä oli vanhojen autojen tapahtuma, vanhoja autoja Fordista Mini Coopereihin ja kentällä olikin muutama todella magea vanha hoppa.

Hiano auto 

Vielä hianompi auto

Hassu auto

Rollssi

Mini

Mun tuleva auto