Jäätiköllä teepaidassa

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt jäätikköä ennen Fox-jäätikköä vaikka jää onkin aikas tuttu elementti. Fox oli vähän pettymys. Jäätiköstä ei näkynyt kuin ihan terminaalivaiheen hännänhuippu ja lähelle ei saanut mennä putoilevien kivien ja pakun kokoisten putoilevien jääkokkareiden vuoksi. Mittakaava jäi täysin epäselvälksi vaikka suht isolta se näytti. Sääkään ei ollu paras mahdollinen skeenisten maisemien tuijotteluun vaan tihkusade vaivasi.

Onneksi Franz Josefin vierailu tapahtui suotuisampien tähtien alla. Aurinko porotti ja meillä oli varattuna puolen päivän jäätikkökömpiminen. Hostellista oli upeat näkymät ja sisustuksena kuvia entisaikojen jäätikköbackpackereistä. Virityin hyvin jäätikkötunnelmaan vaikka vermeinä ei ollutkaan mekkoja ja maijapoppaskenkiä vaan stydit saappaat, sadetakki ja cramponit eli ilmeisesti suomeksi jääpiikit. Housuja ja lapasiakin olisi saanut mutta niitä ei tämän jäätikkökesän kuumimpanan päivänä kaivattu. Myös sandflyet loistivat iloisesti poissaolollaan.

Wanhan ajan tyylikästä jäätikköilyä

Vermeet messissä

Franz Josefille ei ihan niin vain kävellä, kuten ei Mordoriinkaan (jonne menemme myöhemmin). Ensin piti tarpoa sademetsän halki, sitten kävellä loputtoman tuntuisesti soran peittämää jäämäkeä siksakkia ylös päin. Viimein sorakasan laella vedimme piikit jalkaan ja itse jääosuus alkoi.

Jäätikkö oli hieno. Se oli ensinnäkin todella valtava. Etäältä näkyvät pikku kuopat osoittautuivat ihmisenmentäviksi jättirailoiksi ja veden kaivertamat tunnelit eli paikallisittain madonreijät olivat hauskoja luolia. Oppaamme oli tanskalainen nuori kundi joka oli ennen Uutta-Seelantia opastanut turisteja Grönlannin jäätiköillä. Grönlannissa jäätikkö on kuulemma yhtä tasaista kenttää, Franz Josef taas agressiivista myllerrystä. Jäätikkö muuttuu tällä hetkellä todella nopeaa vauhtia sillä kesä ja sulaminen. Railoja aukeilee muutamassa tunnissa sinne missä niitä ei aikaisemmin ole ollut.

Vietimme jäällä pari tuntia jonka jälkeen edessä oli taas loppumattoman sorakasan ja jäätikön muovaaman laakson läpi taivaltaminen. Onneksi reissuun kuului myös sisäänpääsy kuumien altaiden kylpylään. Siellä oli mukavaa lämmitellä kastuneita varpaita neljänkymmenen asteen altaassa.

Terminaalivaihe, jäätikön, ei eräjormien

Klaus madonreiässä

Jäätikkö on iso!

Jäätikön sisällä on kylmää

Eilen ajoimme jäätiköiltä Westport-nimiseen kaupunkiin, missä ei pitänyt olla mitään tekemistä mutta missä olikin aivan upea surffiranta. En ole koskaan tavannut missään niin voimakkaita aaltoja kuin siellä. Sai ihan tosissaan tehdä töitä, että pysyi pystyssä. Ei juuri tarvinnut meloa, että sai aallon.

Huono puoli Westportissa oli se, että kahden maissa yöllä soi palohälytys. Ei ilmeisesti kuitenkaan meidän hostellistamme, vaan paloasemalta. Selvästi pikkupaikoissa kannattaa herättää koko kylä kun jossain ihan muualla palaa... Ajattelimme vain, että koppimme on tulessa kun hostellin boileri levitti ilmaan palavan kumin hajua. Turku taisi opettaa liian herkäksi palohälytyksille. Kukaan muu kuin me neljä ei ollut korvaansakkaan lotkauttanut. No, palavat sitten, laiskurit.

Epämääräisesti nukutun ja haisevan yön jälkeen jatkoimme taas pohjoisempaan, Abel Tasmanin luonnonpuiston kupeeseen. Edens Edge Backpackers lodge on superidyllinen hostelli keskellä omena-ja luumutarhoja. Täältä on hyvä jatkaa eräjormailemaan huomenissa.

Idyllihostelli ja Klasu