Uusi kämppä

Tässä viimein kauan kaivattuja kuvia uudesta kämpästämme. Muutimme noin kilometrin päähän entisestä asunnostamme, etelä-Bondilta pohjois-Bondille. Vuoden päivät jaetuissa kämpissä asuttuamme päätimme viimein hankkia kalustamattoman vuokrakämpän vain meille kahdelle. Vaikka meillä olikin todella mukavia kämppiksiä, varsinkin pari viimeistä, aika aikaansa kutakin.

Punaista Kenwoodia jo neljän härvelin verran (ne muut ovat paahdin ja vatkain) 

Olimme jo alustavasti selvitelleet mitä kustantaisi muuttaa omat, ullakkokomeroon säilötyt huonekalumme maapallon toiselle puolelle laivan kontissa. Lysti ei ollut halpaa mutta ottaen huomioon sen, että kalustetut kämpät ovat kalliimpia ja meillä oli todella hyvät huonekalut ja kattava kokoelma keittiörompetta vailla käyttöä ruostumassa tai homehtumassa komerossa, totesimme kontin kannattavaksi noin kolmen tuhannen euron hinnastaan huolimatta. Muuttopalvelu Niemi hoiti homman Suomen päässä todella nohevasti ja pakkasi kaiken hyvin ja nopsaan. Voin suositella mielelläni Niemeä kaikille ulkomaanmuuttajille.

Taulu seinällä eli tärkein sisustus on hoidettu

Muutaman kuukauden seilattuaan vaarallisilla merirosvovesillä saapuivat kamamme viimein Australian turvasatamaan jossa niitä vielä karanteenattiin kammottavien alkuperäiseläimiä tuhoavien öttiäisten ja tautinen varalta pari viikkoa. Täällä Australian päässä hommat eivät hoituneet ihan niin jouhevasti sillä täkäläisen firman täti päätti kadota langoilta juuri ennen kuin kamat olisi voitu toimittaa. Lopulta toimitus saatiin sovittua keskiviikkoaamulle kun keskiviikkoiltana meillä oli lento Tasmaniaan... No, tietysti toimitusmiehet olivat myös tunteja myöhässä mutta lopulta saimme kamat sisään, sängyn koottua ja taksin lentokentälle. Olimmehan tehneet muuttoa jo pikku hiljaa koko viikon ajan joten lopussa ei ollut enää paljoa kanniskeltavaa.

Meidän pöytä! Ja tuolit!

Uusi asuntomme on kolmio jostain vuosisadan vaihteesta ja ensimmäisessä kerroksessa. Merinäköalaa ei valitettavasti ole mutta olkkarissa on minierkkeri! Kämpässä on erillinen keittiö josta kuitenkin näkee ruokasaliin, makuuhuone ja olohuone. Virallisesti tässä on kait kaksi makuuhuonetta mutta ruokasalina ensimmäine tila toimii parhaiten. Ei näillä sisustuksilla vielä kovin ihmeellisiin sisustuslehtiin päästäisi, paljon on vielä tyhjää tilaa ja muutama laatikko mutta pikkuhiljaa tästäkin ihan asuttava saadaan.

Akkuna keittiöön ja uusi ihmetys, kaasu-uuni

Joskus vuorkakämpissä on kaikki tarpeelliset kalusteet, joskus niistä puuttuu esimerkiksi jääkaappi. Noh, siitä oli siis uudet hankinnat aloitettava joten päätimme hankkia jotain spesiaalia mikä seuraisi meitä muutamaan seuraavaankin kämppään. Silläkin uhalla, että kuulostan kajahtaneelta sisustusblogaajalta, väitän, että maailman söpöin jääkaappi piristää aina päivää kun keittiöön astuu.

Retro-Smeg on parhuutta

Jouduimme myös hankkimaan tänne vaatekaapin ja lipaston sillä kämpästä puuttui kaikki säilytystila. Sitä ei ole vieläkään ihan tarpeeksi sillä yöpöydät olisivat mukavat ja joku pieni hyllykkö kirjoille ja lp-levyille auttaisi sistustusta mutta parin viikon takaiseen lattialla lojuvien vaatteiden kaaokseen nähden tilanne on jo huomattavasti parempi. Ikea on täällä kovin kallis mutta sitä löytyy myös käytettynä ja koska Ikea on maailman paras kopiomaan hyvää skandinaavista disainia, löytyy heiltä myös kiva lipasto jonka voi jossain vaiheessa kuvitella vaihtavansa Muuramen vastaavaan. Harmi vaan ettei kukaan myy Muuramea Australiassa.

Ihan hyvä Ikealipasto

Koska kämpässä on korkeutta ja katossa koristekipsejä, keksi Klasu innovatiivisen LP-säilytyksen. Tällä melkeen jo mennään Dekoon.

LP:t esillä

Asuntomme on yksi kahdeksasta ja ensimmäisessä kerroksessa. En muista milloin olisin koskaan asunut ensimmäisessä kerroksessa ellei omakotitaloja lasketa. Katu vaikuttaa hiljaiselta eikä naapurissa ole mökähostellia. Rantaan on kuitenkin ainakin sata metriä! Kauheaa! Sijaintibonuksena myös bussin päättäri, eli aina saa istuinpaikan ja kiva lähikauppa josta saa melkein kaikkea. Kyllä täällä pohjois-Bondillakin kelpaa.

Mukana meiningissä myös maailman paras sohva

Tasmania, osa 4

Vielä viimeiset pätkät maratoonipostauksiksi paisuneista Tasmania-kuvista vaikka tässä välissä on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Siitä sitten myöhemmin. Ensiksi kuitenkin:

Varoitus, tässä postauksessa on kuvia taiteesta joka voi olla epäsoveliasta lapsien silmille. Jos olet lapsi tai et tiedä kuka on Kalervo Palsa ja millaista taidetta voisi kuvailla sanalla palsamainen, niin et ehkä halua katsella kaikkia kuvia.

Näitä hauskoja taideteoksia pääsee tsiigaamaan Hobartin uudehkossa vetonaulassa, MONAssa eli Museum of Old and New Artissa. MONA oli se mesta jota minulle oli jo ennen reissua kuvailtu museona jonka teema on seksi ja kuolema. Itse kallistuisin sille kannalle, että museon teema oli ennemmin kuolema ja kuolema ja ehkä snadisti myös jälleensyntymä tai ikuisen elämän toive mutta eipäs nyt hypitä asioiden edelle.

Aloitimme päivän kerrankin pekonittomalla aamupalalla Machine-nimisessä pesula-kahvilassa. Hipsterit kävivät ihan oikeasti täällä pyykillä, itse söin vain taivaallisen hyvän puuron.

Puuroa jonka sisään oli piilotettu päärynöitä, täydellistä

Pyykkäystä

Kävimme myös hieman kiertämässä vanhaa osaa Hobartista ennen museolauttamme lähtöä. Söpöjä historiallisia taloja ja kahviloita.

Vanhaa osaa Hobartista 

MONA ei ole ihan kaupungin keskustassa vaan sen on perustenut eksentrinen uhkapelimiljonääri David Walsh ihan omilla rahoillaan Moorilla-nimisen viinitilan yhteyteen. Viinien ja museon lisäksi samoissa tiloissa toimii myös Moo Brew-niminen panimo. Koska museon omistaa eksentrinen nörtti, oli  myös lautta jolla paikalle pääsi maastokuvioitu ja täynnä nykytaidetta.

MONA Roma-niminen paatti

Uusi-Seelantilaisille kotoisia penkkejä

Itse museo oli ainakin osittain maan alla. Laskeuduimme kolme kerrosta kierreportaita ja meille annettiin iPod jossa kaikki info teoksista oli saatavilla. Seinissä ei nimittäin ollut mitään selityskylttejä mutta kannettavassa O-machinessa kuten sitä kutsuttiin, oli sitäkin enemmän. Melkein jokaisesta taulusta oli nimittäin ainakin virallinen Artwank-osio missä kerrottiin taiteilijasta ja hänen teoksistaan. Lisäksi mukana oli myös Gonzo-versio missä kerrottiin enemmän siitä miten Walsh tai joku hänen kaiffareistaan oli mennyt ostamaan teosta ja mitä kaikkea silloin oli tapahtunut tai muita mietteitä parhaaseen gonzotyyliin. Muutamasta teoksesta oli myös kolmas Notes-osio, jossa oli satunnaisia mietteitä tauluista, joskus asiaan liittyviä, joskus jotain muuta.

Itse teokset olivat pääsääntöisesti huoneissa teemoittain tai siten, että yksi teos oli selkeästi keskeisimmässä asemassa ja muut tukemassa sen sanomaa. Yhdessä huoneessa oli esimerkiksi erikoisia hauta-arkkuja, toisessa taas sarkofagi ja sen kavereina monta saarelaisten kuviollista nahkataideteosta. Jossain huoneissa täysin eri aikakausilta olevista teoksista oli muodostettu ryhmiä mielenkiintoisella tavalla.

Tämä teos ottaa sanoja netistä ja kirjoittaa ne vesipisaroilla 

Vanha roomalainen marmorisormi

Sormitaulu

Kultakalat ja veitsi sormitaulun alla

Cloaka. Ensimmäiseen härveliin syötetään ruokaa ja viimeisimmästä tulee ulos, noh, mitä nyt suolesta tulee. Tämä teos haisi pahalle. 

Kirjasto betonista ja lasista

Luukaappi

"Ass end of the world", etelä-Amerikkalaisen taiteilijan näkemys parista aussitutkimusmatkailijasta

Egyptiläinen sarkofagi, näitä oli monta

Venäläisen valokuvaajan näkemys jostain...

Tämän heebon tauluja käytetään Moo Brewn etiketteinä

Suht synkästä teemasta huolimatta MONAssa oli myös hauskoja, yllättäviä ja erityisesti siellä oli ajatuksia herättäviä teoksia. Museo nousee omaan museoiden top viiteen kevyesti ja taistelee parhaasta paikasta New Yorkin MOMA:n kanssa. Pidin myös paljon siitä miten kokonaisvaltaisesti koko konsepti oli ajateltu ja toteutettu infopäätelaitteita ja lauttaa myöten.

Koska paikalla oli myös viinitila, Moorilla, piti sen viinit testata. Hyviä olivat ja jatkoivat taideteemaa, varsinkin preemium brändin Musen etiketit olivat melko artsuja viinissä piehtaroivinen alastomine ihmisineen.

Musen etikettejä ja herkullista vinkkua

Pohdiskelimme museon teoksia illalla todella hyvässä Smolt-nimisessä raflassa. Tasmanian ravintolakulttuuri on kovassa nousussa, eikä ihme, jos useampi paikka on yhtä hyvä kuin Machine tai Smolt.

Aamulla jätimme Hobartin taaksemme (kävimme Machinessa uudestaan aamupalalla kun kaikki muut mestat olivat kiinni) ja lähdimme kohti viimeistä puskakävelyosutta, Freycinetin kansallispuistoa ja sen päänähtävyyttä, Wine Glass Bayta. Kävelimme ensin näköalapaikalla ja sieltä itse rannalle josta jatkoimme muutaman tunnin lenkin Hazards Beachin kautta takaisin alkupisteeseen.

Matkalla näkyin kaunis ranta ja muutama villikenguru. Sääkin suosi, eikä sadetta tullut niskaan kuin ihan alun parin pisaran verran.

Turistit Wine Glass Bayn näköalapaikalla

Viinilasiranta 

Hazards beach, ranta jossa söimme eväitä

Normaalit vaelluseväät, juustoa ja hilloa

Rantahiekka muodostui osittain simpukoista ja kotiloista

Pusikossa vaanii villikenguru

Seuraavalle päivälle olimme suunnitelleet kajakointia meressä mutta tuuli oli niin kova, ettei kajakointi onnistunut. Sen sijaan kävimme syömässä aamupalaksi hieman supertuoreita, suoraan merestä nostettuja ostereita ja ajoimme takaisin Launcestoniin näköalareittiä eli rantaa pitkin pohjoiseen ja siitä vuorten läpi. Launcestonissa oli vielä ihan hyvin aikaa lounaalle mahtavassa ravintolassa nimeltä Stillwater ja epämääräiselle haahuilulle pitkin pikkukaupunkia ennen kuin lennähdimme takaisin himaan ja meitä odottavaan muuttokuormakaaokseen.

Klasu on iloine kun saa ostereita aamupalaksi

Oikealla kampasimpukoita ja abalonea, vasemmalla maailman parhaita ostereita

Mun pääsiäisen jälkeinen lammas Stillwaterissa

Klasun lohi, sillä pitäähän Tasmaniassa lohta syödä. Tasmania on lohen suhteen Australian Norja. 

Tasmania, osa 3

Twin Peaks-lodgessa vietetyn yön jälkeen suuntasimme takaisin kohti Cradle Mountainia, suunnitelmana kiertää vielä Kyyhkysjärvi eli Dove Lake. Sää oli ainakin lenkin alusta suosiollisempi ja pilvien välistä saattoi viimein nähdä myös sen itse Cradle Mountainin mikä oli edeltävänä päivänä kokonaan piilossa. Dove-järvestä yritin myös silmä kovana tiirailla josko siellä pulskahtelisi vesinokkaeläimiä, sillä niitä asustaa vuoren liepeillä vesissä mutta taisivat olla nukkumassa kaikki päiväuniaan. Myös opossumit pysyivät visusti piilossa. Ehkä niitä ei huvittanut tallustella pikku tihkusateessa. 

Wannabekataja

Ballroom Forestissa solisi puro

Vettä tippui vuorilta

Järven kiertolenkki kestä muutaman tunnin ja melkein puoleen väliin asti sai kävellä ilman vastaantulijoita. Lopulta unisemmat turistit saavuttivat meidät mutta silti metsikössä oli melko hiljaista. Ehkä muut tekivät lyhempiä lenkkejä tai säikähtivät säätä. 

Järven kierrettyämme saimme hetkeksi tarpeeksi puskakävelystä ja suuntasimme kohti sivistystä ja Tasmanian pääkaupunkia Hobartia. Ensin piti kuitenkin tankata ja Sheffieldin kylänen oli sopivasti matkan varrella. Söimme sillä myös pääsiäisen ensimmäisen hot cross bunin ja tutustuimme paikalliseen laamaan, Pedroon. 

Aussien pääsiäisherkku

Pedro the Poser ja hömelö turisti

Matkalla Hobartiin poikkesimme myös Trowunna Wildlife Parkiin minkä olemassaolon olin oppinut ystävältäni Annalta jonka jalanjälkiä seurasimme omalla Tassie-reissullamme ainakin reitin suhteen. Anna oli saanut jopa halia vompattia!

Trowunnan vetonaula

Kuten monet muut eläintarhat ja wildlife parkit, myös Trowunnan eläinpuisto osallistuu tasmanian tuholaisten pelastamiseen. Tuholaisia vaivaa maailman ainut tarttuva syöpä ja koska eläinparat ovat eläneet tuhansia vuosia saarella, on niiden geneettinen perimä todella homogeenistä. Vain harva tuholainen on syövälle immuuni ja näitä poikkeusyksilöitä yritetäänkin risteyttää mahdollisimman laajalle ja muutenkin parantaa vaihtelevuutta kannassa. Syöpä iskee tuholaisen suun ympäristöön ja tekee puremisen kivuliaaksi. Tuholainen joko kuolee nälkään koska ei pysty syömään tai syö jotain niin huonoa, että kuolee joko safkan tai syöpään tulevien haavojen takia infektioon. Kamalaa ja surullista mutta ilmeisti risteytyksessä ja muissa kokeiluissa ollaan saatu edistystä aikaan ja tuholaisilla vaikuttaisi olevan toivoa. 

Lapsituholaisia nokosilla

Satuimme paikalle todella hyvään aikaan sillä tuholaiskierros oli juuri alkamassa ja pääsimme silittämään keskenkasvuista tuholaista ja näkemään miten eläköityneille tuholaisille annettiin jänis sapuskaksi. Kamalan sopuisasti eivät tuholaiset jänöä hotkineet vaan kaamea rähinä, ulvonta ja mekastus saatteli pupusen mahoihin iloisen luiden rouskeen ohella. Tuholaiset pystyvät kuulemma syömään kerralla noin 30% omasta ruumiin painostaan eli aika monta kiloa lihaa jotta ne selviävät seuraavan raadon löytymiseen saakka.

Miks mun ruoka on tuola ämpärissä!!!

Omnomnomnomnom

Mun jänis!

Elukkapuistossa oli myös kaikki perinteiset aussieläimet kuten echidna eli nokkasiili, siellä täällä vapaasti pomppivia kenguruja ja wallabeja, kookaburra, kotka ja vihdoin ja viimein, vompatti! Ensimmäinen vompatti koko Australiassa, villinä tai vapaana. No, nyt sekin on nähty ja suloinen oli. Tuholaiset ja vompatti vahvistivat teoriaani siitä miten kaikki täkäläiset eläimet joko pomppivat tai lyllertävät hassun näköisesti mutta söpösti. 

Kenguja sai ruokkia

Vompatin naama kutisee

Nokkasiili, söpö ja pehmoisen näköinen

Rapsuti raps. Kengurut tuntuvat vähän mähmäisiltä. 

Ihkujen eläimen jälkeen vietimme autossa muutaman tunnin ajaen kohtalaisen tylsää, lähestulkoon suoraa tietä Tasmanian maatalousalueen läpi kunnes saavutimme Hobartin. Hobartin asukasluku on lähestulkoon sama kuin Turun mutta kaupunki on enemmän levällään ja sen keskiosaa dominoi Mount Wellington-niminen vuori kun taas toinen puoli rajautuu satamaan ja mereen joka on lauttakapteenin mukaan yksi maailman parhaita luonnon satamia, luonnostaan parikymmentä metriä syvä mikä lienee houkutellut britit tänne maailman selän taakse. Jos Hobartin satamasta lähtee kohti etelää ja jatkaa kohti etelää, seuraava manner on Antarktis ja senpä vuoksi muutama hobarttilainen onkin myös niitä kairoja kolunnut, jopa niin paljon, että sai itselleen patsaan satamaan. 

Minä ja mr. Antarktiksenvalloittaja

Klasu ja hylkeet

Hyppäsin hieman asioiden edelle sillä ennen satamassa hengailua kävimme myös testaamassa herkullista sapuskaa ja tasmanialaisia pienpanimo-oluita ja vähän siidereitäkin New Sydney Hotel-nimisessä irkkubaarissa. Sieltä sai esimerkiksi Australian kansallispubikana-annoksen, chicken parman, mikä on ehkä epäterveellisin tapa syödä kanaa ikinä. Pitihän sitä valmistautua sapuskalla ennen maailman ehkä hienoimman tai toisiksi hienoimman nykytaiteen museon katsastamista seuraavana aamuna. Siitä on tulossa hämmentävä kuvapläjäys joten jatkoa seuraa...

Chicken parma

Söpöjä puolen pintin tuoppeja. Huomaa mittakaavapippurimylly