Chalmers street ecohouse, eli missä asumme

Tällä kertaa esittelyssä nykyinen majapaikkamme, ekotalo Chalmers Streetillä, Redfernin kaupunninosassa. Tervetuloa!

Sisään vaan!

Ovi on vähän piilossa pihakasvin takana mutta kyllä sen löytää kun tietää mistä etsiä. Ekotalo-kyltti ovella on hyvä tunnusmerkki.

Oooommmm, ekotalooooom

Talo on reippaasti yli sata vuotta vanha kuten lähestulkoon kaikki muutkin asuinalueet täällä Sydneyn keskustan läheisissä kaupunginosissa. Viktoriaanisuudella siis mennään. Sisustukseen kuuluu kaikkea hauskaa roinaa jonka siivoamisesta vastaa maanantaisin täällä käyvä aasialaissiivoojapoppoo. He myös imuroivat yläkerrosten käytävien kokolattiamatot. Joo, täällä on sellaiset. Kauniin beiget. Alakerrassa ei onneksi harrasteta, keittiö on mattovapaa.

Arkku ja koristeita

Lisää koristeroinaa

Keittiömme, jossa Klasu kokkaa intialaista kasvisrisottojutskaa. Keittiö on muuten hyvän kokoinen ja ihan sopivast varusteltu, mitä nyt jääkaappi välillä pursuilee kun sinne tungetaan 7-10 hengen sapuskat ja kunnon iso kattila uupuu. Ikkunasta näkyy sisäpihalle, missä välillä majailee vuokraisännän auto, surffilaudat, toinen wc, kasa kasveja ja fillareita sekä ennen myös kanakoppi mutta kanat ovat siirtyneet nyt kaikki toiseen ekotaloon. Snif.

Keittiö 

Keittiöstä matkamme vie kohti toista kerrosta. Alakerrassa on keittiön lisäksi myös "olohuone"-tila ja kaksi makuuhuonetta. Tai toisesta makuuhuoneesta tulee vielä joku päivä pieni joogasali, mutta se päivä ei ole vielä koittanut. Nyt siellä kämppää kaksi saksalaista kundia ja toisessa huonessa uusi tytsy, ilmeisesti hänkin saksan suunnalta.

Koristeellista käytävää

Portaiden yläpäässä odottaakin wc kylpyammeella sekä neljä huonetta, joista paras on meidän! Tämä on nimittäin parvekkeellinen ja varmaan suurin myös. Meillä on talon puolesta isohko sänky, lipasto, paljon kaappeja, pikkukaappi meikeilleni sekä yöpöydät, eli säilytystilaa riittää hyvin ja silti tänne voisi vielä mahduttaa vaikkapa pienen sohvan... Lipasto toimii tällä hetkellä kenkävitriininä parikoille ja melissoille, kuvassa tosin eri nurkkaus huoneesta, se siistimpi.

Siisti osa huonetta

Vasemmalla näkyy toinen parvekkeelle johtavista ovista. Parveke on siis koko huoneen levyinen ja ihana takorautakaiteinen. Parvekkeella myös kasvaa ainakin appelsiini ja pari muuta kasvia, jotai pitää muistaa kastella nyt kun ilma on hetken aikaa ollu vähän kuivempaa.

Kasveja parvekkeella

Tähänastisen asumisen plussia ja miinuksia: 

Plussat: 

• Kämppikset, kiva tutustua ihmisiin vieraalla maalla 
• Iso huone
• Hyvä sijainti, keskustaan kävelymatka 
• Hyvät kalusteet ja varusteet keittiössä 
• Vuorkaisäntä pitää ilmaisia joogatunteja maanantaiaamuisin
• Kasvisruoka pitää hoikkana 
• Liikenneyhteydet 
• Kierrätys, tekee pahaa kun muualla kaikki vain menee samaan roskiin, meillä on komposti

Miinukset:

• Kämppikset, olisi kiva pitää keittiö ja kylppärit täysin itsellään
• Vuokra, ei ole kauhean halpaa tämä 
• Kaukana Bondista joka taitaa olla järkevin surffiranta, ei ole kiva kantaa lautoja juna+bussia 
• Kasvisruoka kun ihania luomukanoja -ja possujakin olisi tarjolla 
• Satunnaiset elukat, ekotalossa ei myrkytetä

Sydneyn konsulaatin tyyppaus

Kunnon kansalaisina raahauduimme tänään toiselle puolelle Sydneytä äänestämään. Ensin meinasi matkan kalleus vähentää äänestysinnokkuutta mutta kun Naamakirjassa kirjoitettiin jo toiseen kaupunkiin lentämisestä pelkästään yhden lippulappusen vuoksi, niin särmäydyimme ja nousimme juna+bussi-yhdistelmään. Kalleus selittyy sillä, että bussiin saa vain kertalippuja, joissa ei ole vaihtoaikaa ja junaliput eivät kelpaa busseissa ja vice versa. Näppärää, not. Työttömillä ei edes ollut varaa vaalikahveihin, joimme sen sijaan lasilliset vaalitonkkavalkkaria iltasella.

Pytinki

Vaalipaikalla oli aika paljon suomalaisia, melkeen ruuhkaksi asti. Konsulaatti oli ihan näpsäkän näköinen mesta, kyllä siellä skumppalaseja kelpaa kilistellä. Vieläköhän pitäisi vaihtaa diplomaatiksi...

Australia-päivän säpinät

Hyvää Australia-päivää kaikille! 26. tammikuuta on tietenkin se päivä kun ensimmäiset brittiasukkaat laivautuivat Sydney Coveen. Abot taitavat tästä vähän mussuttaa mutta emme antaneet sen häiritä vaan aloitimme Australia Dayn vieton perinteiseen australialaiseen surffityyliin. Yritimme uudemman kerran Maroubraa, kun surf forecasti väitti hyvää surffia mutta pipariksi meni. Aallot olivat edelleen mahdottomia. Juuri kun luovutimme, pärähti haivaroitus soimaan! Surffari oli nähnyt hain, muut surffaajat rantautuivat vikkelään ja surf rescue lähti ajamaan haita pois. Ei ilmeisesti mennyt kuin Strömsössä, sillä haita hätyyteltiin kauan ja varoitus soitettiin monta kertaa. Emme tosin nähneet evän evää ja surffaritkin näyttivät maistelemattomilta siinä vaiheessa kun suuntasimme kohti bussia.

Varsinaista hippaloa lähdimme viettämään The Rocksiin ja Darling Harbouriin. Rocksissa oli ilmaiskonsertteja, joten suuntasimme sinne ensin. Ohjelmaan kuului myös purjelaivoja, mutta  heti kun laivat tulivat kuvausetäisyydelle, taivaat aukenivat ja kastuimme. Onneksi kesä kuivaa minkä kastelee.

Sade yllätti turistit

Kävimme vähän kuuntelemassa paria musikanttia; indiefolkki ja indiecountry olivat hyvin edustettuina. Myös karaokeständi houkutteli kansaa hoilaamaan Kylliä, paremmin tai huonommin. Söimme pari minimuffinia Australian väreissä (kulta-vihreä) ja näimme valtavan Hereford-härän Hyde Parkissa.

Minimuffinit, omnomnom

Happy Hank oli aika iso

Darling Harbourissa oli vuorostaan tarjolla vuoden nuori australialainen, insinöörityttönen(!!!) ja vuoden australialainen, Geoffrey Rush!

Geoffrey jotai höpöttää

New South Walesin kuvernööri piti puheen, jota emme kuunnelleet ja erilaiset purtilot poliisiveneistä purkkareihin kävivät munkittamassa Cockle Bayn satama-allasta. Oli myös poliisien 150-vuotispileet ja poliisit näyttivät miten helikopterin, veneiden ja koiran avulla saa kaksi pahista kiikkiin vaikka ne pakenisivat pikaveneellä. Koira oli söpö, mutta muuten näytös oli liian realistinen eli tylsä. Onneksi ilotulituksiin oli taas pistetty rahaa palamaan taivaalle. Näissä oli musat ja koreografiat ja kaikki. Hienoa ja meluisaa ja mahdotonta kuvata hyvin. Olisitte tulleet katsomaan!

Sataa sataa ropisee

Nyt sataa Sydneyssä jo kolmatta päivää. En ole vielä blogaillut reissun viimeisiä päiviä kun Joku omii tietokonetta johonkin turhanaikaiseen työnhakuun... Alkuviikosta satoi vähän vähemmän ja pääsimme kokeilemaan surffia Maroubralla, ei muuten onnistunut, ihan kauhea tuuli ja aallot, sekä löhöämään läheisessä puistossa. Nyt olemme pysytelleet aika tavalla kämppämme läheisyydessä ja nakutelleet hakemuksia.

Niinjoo, lukijoille tiedoksi, olemme siis vuokranneet huoneen Redfernistä, Sydneyn Kalliosta. Kyseessä on ekotalo eli kierrätämme saman verran mitä Suomessa yleensä mutta ilmeisesti ausralialaisittain aika paljon. Vuokraisäntämme on mukava joogaope/dokumentaristi/drag queen ja kämppiksinä saksalaisia, jenkkejä, britti, italiaano ja jopa yksi aussi. Meillä oli myös kaksi kanaa sisäpihalla mutta ne muuttivat toiseen ekotaloon kun siellä kävi kanakato ja vain yksi jäi jäljelle.

Pistän myöhemmin kuvia tästä kämpästä kunhan valo paranee. Esimakuna sateinen kännykkäkuva parvekkeeltamme Chalmers streetille.

Published with Blogger-droid v1.7.1

Kävellen Mordoriin

Seuraava päivä vei meidät Martinboroughin viinialueen kautta kohti Tongariroa. Tongariroa on käytetty Mordorin kuvaamiseen ja siellä nököttää myös Mt. Ngaurohoe, tuttavien kesken Mt. Doom, Tuomiovuori. Kylmän yön jälkeen polkumme vei kohti Tongariro Alpine Crossingia. Lonely Planet ja respan täti olivat pelotelleet meitä vaikealla polulla, pitkällä kestolla ja mahdottomalla maastolla joten en ollut ensin lähtemässä koko reissulla. En hankkinut vaelluskenkiä aiemmin, vain paremmin kävelyyn soveltuvat Puman kaupunki"lenkkarit", joten lupaukset kivikosta eivät juuri houkuttaneet. Truueräjormat Nanna ja Tuomas pakkasivat aamulla kunnon vaellukseen soveltuvat kamat, itse ajattelin vain vähän "käväistä" vuorten välikössä ja palata takaisin.

Pitkä matka edessä

Vaihtelevaa maastoa tiedossa

One does not simply walk into Mordor?

Huhkimme vuorten väliin South Craterille, jossa tarkasteimme tilannetta. Pahin nousu oli jo takana ja sääkin oli suht stabiilin oloinen, joten päätin sittenkin jatkaa koko matkan, 19,6 kilometria. Onneksi jatkoin, sillä näin aivan upean Red Craterin ja Emeralt Lakesit sekä näkymän kaikkiin kolmeen Tongariron tulivuoreen (Mt Tongariro, Mt Ngaurhoe, Mt Ruapehu). Tulivuoret olivat onneksi hissuksiin, vain vähän rikinkatkuista savua leijaili Mt Tongariron kyljestä.

Sinne sormus

Kraatterin pohjalle on pitkä matka

Takana Ruapehu, välissä Ngauruhoe, etualalla Tongariro

Rikkikäryä vuoren varrella

Vuorien jälkeen alkoi piinaava laskeutuminen. Havaitsin kantapään kautta, että on mukavampi kävellä tasaista tai pientä ylämäkeä kuin alamäkeen 10 kilometriä. Polku kiemurteli alppikasvillisuuden halki ja päättyi lopulta muutaman kilometrin sademetsäpätkään. Jaloissa on par aikaa aika kävellyt olo, toivottavasti huomenna Rotorualla ja/tai Konnussa ei tarvitse pahemmin kävellä.

Wellingtonissa ploosaa

Vähä tuloo

Windy Welly, Wellingtonin lempinimi ei osoittautunut liioitelluksi. Tuuli oli ai-van tajuton. Meinasin lentää nurin kun odottelimme ylityksen jälkeen vuorka-autoa parikin kertaa kun kovempi puuska iski. Hostellimme edusta oli koko kaupungin tuulisinta aluetta, joten olimme autoistuneita ja kävimme iltasapuskallakin autolla. Paikkana toimi Hot Mama's Kitchen, todella hyviä burritoja.

Keskimäärin tuulee ihan törkeenä

Seuraavana aamuna kävin kamerashoppaamassa. Olin jo päättänyt, että ei enää koskaan Canonia mutta niin vain kävi, että Powershotti tarttui matkaan. Olin jo melkein kallellani Panasonicin Lumixiin mutta hinta ja koko ratkaisivat ja lähestulkoon kaikkialta mattamusta PowerShot S95 lähti mukaan. PENit ja muut herkut saivat haikeasti möllöttää hyllyllä, niiden hinta oli Wellingtonissa aivan päätä huimaava.

Kamerashoppauksen ja välihärväyksen jälkeen suuntasimme Mt Victorialle. Siellä oli näköalapaikka koko Wellingtonin tsuumailuun ja Lotrin kuvauspaikkoja. Mt Victorialla, keskellä Wellingtonia on kuvattu ensimmäisen mustan ratsastajan kohtaaminen ja hobitteiden piiloutuminen ratsastajalta. Hetken haeskeltuamme gps:n ja Lotrin kuvauspaikkakirjan avulla löysimme "pimenenvän käytävän" ja piilopaikan joka oli tosin leffaa varten vähän paranneltu esim. juurakon muodossa. Nyt paikalla oli vain neljän hobitin mentävä kuoppa, puu taustalla oli tekopuu.

Pelokkaat hobitit

Ratsastaja tulee tuolta takavasemmalta

Mt. Victorialta suuntasimme Weta Caveen, Weta Workshoppien minimuseoon. Se olikin vähän liian pieni, olisin mielelläni katsellut enemmänkin Lotrikrääsää. Omia Mahtisormuksiakin olisi saanut, karaatit määräsivät hinnan ja myös Iltatähti-koru oli houkutteleva mutta hintavahko.

Wanha kunnon Sauron

Energiaa riitti vielä hiukkasen ja päällistelimme Te Papa-museossa maanjäristysnäyttelyn ja jättiläiskalmarin, ainoan maailmassa. Inhottavan niljakas puolikasvuinen möllikkä se oli. Näiden kanssa kaskelotit taistelevat merten syvyyksissä.

Merten ällöttävin

Vaeltelua Abel Tasmanissa

Odotelemassa vesitaksin lähtöä

Pari päivää sitten, ennen maailman tuulisinta Wellingtonia vaeltelimme pitkin Abel Tasmanin kansallispuistoa. Puisto on nimetty hollantilaisen heebon mukaan joka ensimmäisenä eurooppalaisena purjehti pitkin Uuden-seelannin rantoja. Puistossa voi vaeltaa kolmekin päivää mutta emme lähteneet ihan niin pitkälle reissulle. Vesitaksilla pääsi helposti kauemmas polun varrelle ja otimmekin paatin Anchorage-nimiseen kohtaan.

Aika kiva haikkausmesta ja yksi eräjorma

Vielä on matkaa jäljellä...

Kävimme ensin kiertämässä niemennipukan Anchoragessa ja sen jälkeen vaeltelimme puistossa 12 kilometriä. Yhteensä matkaa kertyi lähes 16 kilometriä, pisin matka pitkään aikaan mitä olen koskaan tietoisesti kävellyt. Polku oli onneksi hyvä, hiekkakärpäset loistivat poissaolollaan ja matkan varrella oli monia paratiisirantamaisia uintipaikkoja.

Upea ranta, Appeltree bay, jossa pulahdimme

Viimeinen kuva vanhalla Canonilla

Yksi näistä myös osoittautui lopulta "vedenpitävän" Canonin tuhoksi. Jossain vaiheessa kamera ei vaan enää inahtanutkaan ja sen sisuksista alkoi valua vettä.

Seuraavat nähtävyydet jäivät näin ollen kuvaamatta, tosin myös sää meinasi estää niiden kuvaamisen. Aamu aukeni sateisena ja sumuisena. Kävimme ajamassa yhteen maailman ääreen, Farewell Spitin luokse. Näköalapaikalta oli hyvät näkymät mutta sade yllätti ja mäki oli täynnä lampaan kakkaa joten näkymien sijasta piti katsella jalkoihinsa. Kömmimme myös vilkuilemaan syvään kuoppaa nimeltä Harrow's Hole. Matka oli hankala, mutainen, juurakkoinen ja kivinen. Itse kuoppa oli monta sataa metriä syvä mutta kovin lähelle ei uskaltanut kiivetä, sillä mitään kaiteita tai muuta turisteista ei ollut, vain kiviä mistä liukastumalla olisi lentänyt suoraan alas. Kuopan lähellä oli myös kuvattu Sormusten herraa, kohtausta jossa Sam ja Frodo lähtevät konnusta ja kävelevät peltojen poikki mutta ihan tarkkaa paikkaa emme osanneet veikata, sillä ohjeet olivat vähän epämääräiset.

Kuopalta ajoimme Marlboroughiin, jossa kävimme taas tuttuun viinialuetapaan viinimaisteluissa, suklaatehtaalla ja toffeekaupassa. Viinit olivat hyviä, suklaa herkullista ja toffee aivan upeaa. Myös majapaikka oli hauska, Swampys-nimisen hostellin sedän kautta järkätty maatilamajoitus. Sitruunapuu oli suoraan oven takana ja telkusta näkyi ysärimusavideoita. Grillasimme bambimakkaroita viinipuskien luona ja yritimme listiä kaikki kärpäset huoneestamme ennen yötä.

Viiniä ja sitruunoita

"If life gives you lemons, make lemonade" sanoo ameriikkalainen sananlasku. Majoituksemme pihassa Marlboroughin viinialueella oli upea sitruunapuu, josta sai vapaasti poimia appelsiinimäisiä herkkukeltasuikuloita. Pelkkä raakasokeri sai riittää sitruunamehun kaveriksi. Majoituimme viini/marja/hunajafarmilla joka myös myös myi ruukuja, siitä nimi Pot Shed.

Huono puoli majapaikassamme wcn jättilukkien lisäksi oli heikko kuuluvuus. Muutenkin olemme eläneet aika katvealueella metikössö kävellen ja viinejä maistellen. Lisäksi Vodafone osasi ja liittymillämme ei voi soittaa eikä tekstailla kuin viikonoppuisin. Elektroniikka tuottaa muutenkin päänvaivaa kun "vedenpitävä" kamerani vuoti ja tuhoutui. Lahjoituksia uutta kameraa varten otetaan vastaan, esim. isällisen joululahjan merkeissä, vink vink. Taidan koittaa Wellingtonista katsella uutta kuvamasiinaa. Myös suositukset kelpaavat.

Published with Blogger-droid v1.7.1

Jäätiköllä teepaidassa

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt jäätikköä ennen Fox-jäätikköä vaikka jää onkin aikas tuttu elementti. Fox oli vähän pettymys. Jäätiköstä ei näkynyt kuin ihan terminaalivaiheen hännänhuippu ja lähelle ei saanut mennä putoilevien kivien ja pakun kokoisten putoilevien jääkokkareiden vuoksi. Mittakaava jäi täysin epäselvälksi vaikka suht isolta se näytti. Sääkään ei ollu paras mahdollinen skeenisten maisemien tuijotteluun vaan tihkusade vaivasi.

Onneksi Franz Josefin vierailu tapahtui suotuisampien tähtien alla. Aurinko porotti ja meillä oli varattuna puolen päivän jäätikkökömpiminen. Hostellista oli upeat näkymät ja sisustuksena kuvia entisaikojen jäätikköbackpackereistä. Virityin hyvin jäätikkötunnelmaan vaikka vermeinä ei ollutkaan mekkoja ja maijapoppaskenkiä vaan stydit saappaat, sadetakki ja cramponit eli ilmeisesti suomeksi jääpiikit. Housuja ja lapasiakin olisi saanut mutta niitä ei tämän jäätikkökesän kuumimpanan päivänä kaivattu. Myös sandflyet loistivat iloisesti poissaolollaan.

Wanhan ajan tyylikästä jäätikköilyä

Vermeet messissä

Franz Josefille ei ihan niin vain kävellä, kuten ei Mordoriinkaan (jonne menemme myöhemmin). Ensin piti tarpoa sademetsän halki, sitten kävellä loputtoman tuntuisesti soran peittämää jäämäkeä siksakkia ylös päin. Viimein sorakasan laella vedimme piikit jalkaan ja itse jääosuus alkoi.

Jäätikkö oli hieno. Se oli ensinnäkin todella valtava. Etäältä näkyvät pikku kuopat osoittautuivat ihmisenmentäviksi jättirailoiksi ja veden kaivertamat tunnelit eli paikallisittain madonreijät olivat hauskoja luolia. Oppaamme oli tanskalainen nuori kundi joka oli ennen Uutta-Seelantia opastanut turisteja Grönlannin jäätiköillä. Grönlannissa jäätikkö on kuulemma yhtä tasaista kenttää, Franz Josef taas agressiivista myllerrystä. Jäätikkö muuttuu tällä hetkellä todella nopeaa vauhtia sillä kesä ja sulaminen. Railoja aukeilee muutamassa tunnissa sinne missä niitä ei aikaisemmin ole ollut.

Vietimme jäällä pari tuntia jonka jälkeen edessä oli taas loppumattoman sorakasan ja jäätikön muovaaman laakson läpi taivaltaminen. Onneksi reissuun kuului myös sisäänpääsy kuumien altaiden kylpylään. Siellä oli mukavaa lämmitellä kastuneita varpaita neljänkymmenen asteen altaassa.

Terminaalivaihe, jäätikön, ei eräjormien

Klaus madonreiässä

Jäätikkö on iso!

Jäätikön sisällä on kylmää

Eilen ajoimme jäätiköiltä Westport-nimiseen kaupunkiin, missä ei pitänyt olla mitään tekemistä mutta missä olikin aivan upea surffiranta. En ole koskaan tavannut missään niin voimakkaita aaltoja kuin siellä. Sai ihan tosissaan tehdä töitä, että pysyi pystyssä. Ei juuri tarvinnut meloa, että sai aallon.

Huono puoli Westportissa oli se, että kahden maissa yöllä soi palohälytys. Ei ilmeisesti kuitenkaan meidän hostellistamme, vaan paloasemalta. Selvästi pikkupaikoissa kannattaa herättää koko kylä kun jossain ihan muualla palaa... Ajattelimme vain, että koppimme on tulessa kun hostellin boileri levitti ilmaan palavan kumin hajua. Turku taisi opettaa liian herkäksi palohälytyksille. Kukaan muu kuin me neljä ei ollut korvaansakkaan lotkauttanut. No, palavat sitten, laiskurit.

Epämääräisesti nukutun ja haisevan yön jälkeen jatkoimme taas pohjoisempaan, Abel Tasmanin luonnonpuiston kupeeseen. Edens Edge Backpackers lodge on superidyllinen hostelli keskellä omena-ja luumutarhoja. Täältä on hyvä jatkaa eräjormailemaan huomenissa.

Idyllihostelli ja Klasu

Jäätikön juurella

Pitkän ajon jälkeen saavuimme majapaikkaamme Franz Josef-jäätikön juurelle. Kävimme matkan varrella pällistelemässä läheisen Fox Glazierin alkuroippeet mutta vasta huomenna kiipeämme jäätikölle. Näköalat hostellista ovat aika skeeniset.

Published with Blogger-droid v1.7.1

Asioita joista haaveilen tällä hetkellä

Pakatessani koko omaisuuttani kasaan muutamia viikkoja sitten, ajattelin, että olen muuttamassa aurinkoiseen ja lämpimään Australiaan. Asianlaita ei ollut ihan näin ruusuinen. Ensimmäiset viikot satoi ja kylmi. Reissussa oli lämmintä mutta täällä Uudessa-Seelannissa on taas "Suomen kesä" ja sää vaihtuu vartin välein. Muutamia juttuja olisi hyvä olla täällä mukana, joita ei tietenkään ole, eikä niihin ole työttömällä varaa.

Collegehaalari: tälläinen olisi verraton matkalla veskiin ja takaisin ja sängyssä maatessa blogatessa.

Inkapipo: suojaa pään ja korvat. Täällä tuulee. Ja kovaa:

Uggit: varpaita palelee. Ei ole ollenkaan liioittelua, että näitä käyttäisi. Ja niitä lampaita kyllä riittää:

Parikat: no, aina pitää haaveilla Parikoista.

Eräjormailua Milford Soundilla

Rumassa Invercargillissa vietetyn yön jälkeen suuntasimme kohti Te Anauta ja Milford Soundia. Matkalla Te
Anauhun mulpahdin myös Marapouri-nimiseen supersyvään ja kylmään järveen. Te Anau on vuorien ympäröimä pikkukylä jonka lähestulkoon ainoa funktio on toimia porttina Milford Soundiin. Vietimme Te Anaussa yhden yön ja varustauduimme eräjormailuun Milfordissa.

Lake Manapouri, hyytävää. 

Te Anaun hostelli

Ihmettelijöille tiedoksi: Milford Sound on vuono joka on erehdyksellä nimetty Soundiksi. Sound on joen kaivertama, meren tulvittama oja kun taas vuono on jääkauden synnyttämä ja meren tulvittama kuoppa. Itse luulin nimen viittaavan jotenkin ääneen, että sound esimerkiksi kaikuisi paljon mutta luulimpa väärin.

Milford Sound on kahdesta eeppisen hienosta vuonosta se turistoituneempi, myös sen vuoksi, että sinne pääsee. Truueräjormat suuntaavat kolmen päivän vaelluskajakoinnille Doutful Soundiin. Matka Milfordiin on varsin "skeeninen", ainoana eräjormia harmittavana asiana matkan varrella eeppisyyttä pällistelevät säätöaasialaiset busseissa. Vuoria, laaksoja ja lunta oli silmänkantamattomiin. Matkan varrella oli
myös valtaisia kea-papukaijoja jotka saattavat uteliaina lintuina purkaa varomattomien turistien autoja.

Kea yrittää safkaa jotain maasta. Kohta se menee purkamaan auton. 

Hienoa maisemaa mutta siellä tuulee

Skeenistä maisemaa

Brunssiamme vaivasivat "sandflies" jotka purevat ja imevät veret

Milford Sound

Perillä meitä odotti varsin mukava Milford Sound Lodge johon kopittauduimme. Nantsu kävi särmästi eräjormaamassa Peak Summit haikkauksen, itse podin järkyttävää heinänuha/flunssaa motellin huoneessa.

Seuraava aamu jolle olimme varanneet kuuden tunnin kajakoinnin Milford-vuonoon, aukeni kaatosateisena. Lähestulkoon toivoin, että reissu olisi peruttu sillä olo oli kaamean flunssainen eikä yhtään tehnyt mieli mennä sateeseen melomaan. Mutta mitä vielä! Pieni sade ei kunnon jormaa haittaa joten kamat kantoon ja kajakit veteen! Onneksi saimme päällemme ensin kerrastot, sitten lämpöliivit, seuraavaksi fleecepaidan jonka päälle vielä sadetakin ja pelastusliivit.

Eräjorma-Klaus

Kajakit ja innokkaita kajakoijia

Eräjormat kajakissa

Anna ja Tuomas melovat raivolla

Kajakkimeitsi

Onneksi lähdimmekin, sillä vuono oli kyllä todella eeppinen. Matkalla näkyi ensin hylkeitä ja sitten vielä delfiinejä! Delfiinejä näkyy vuonossa vain pari kertaa kuussa ja ne uiskentelivat osa todella lähellä kanottejamme. Aivan mahtavaa!

Delfiinit!!!

Märkinä, väsyneinä mutta onnellisina ajoimme Queenstowniin, kaiken kallioltahyppelemisurpoilun pääkallopaikkaan. Jätimme tällä kertaa
kallioloikat ärsyttäville teineille ja keskityimme näköalojen pällistelyyn. Täältä matka suuntaa kohti pohjoista ja Franz Joseph-jäätikköä.

Queenstownin turistit